26. joulukuuta 2007

Mediakatsaus, missä miehet opettavat viherpiipertäjiä ja peräävät oikeuksiaan

Vuosikymmenien käsipohja valtavirran ulkopuolella totuttaa moniin asioihin, mutta toisinaan sattuma tuo juttuja niin usein, että ei voi olla huomaamatta. Tekijöitä ovat tietysti joulu, jouluruoka, siat ja sikavideot.

Hesarin kolumnisti (lehti kierrätyksessä ja netissä vain maksullinen versio) kirjoitti 22.12. suurinpiirtein, että "koska kaikki viherpiipertäjät eivät ole kasvissyöjiä, niin heidän olisi hyvä käydä itse tappamassa eläimet, joiden lihaa aikovat syödä".

Hyvä idea, mutta miksi ihmeessä nimenomaan Viherpiipertäjien pitäisi niin tehdä. Eivätkö ihan tavalliset perheenäidit kelpaa teurastajiksi?

(Omaan suulliseen perinteeseeni kuuluu tarina siitä, miten isäni oli sotavuosien aikana käymässä äitini kotona, siis maalla, missä parikymppinen nainen (äitini) piti pystyssä maatilaa metsän keskellä iäkkään isänsä (taatani) kanssa. Oli aika teurastaa porsas ja kun vävykokelas oli paikalla, niin taata otti hänet "mukaan". Eihän isä ollut kaupunkilaispoikana teurastanut yhtään mitään, joten taata selitti, miten pitää lyödä lujaa kirveen hamaralla sikaa päähän ja sitten heti laskea veri kaulavaltimosta. Isä oli kuulias vävy, löi kirveellä, otti puukon ja kun kääntyi saadakseen paljun verta varten, niin huomasi taatan häipyneen paikalta...)

Aamulehti ja Jorma Pokkinen eivät varsinkaan yllätä tai hämmästytä, kun onnistuvat 23.12.2007 pääkirjoitussivun "Kronikka"-tekstiin tuottamaan tällaista:

"Monipuolinen ravinto on terveyden perusta. Kasvisruoka on ruokaa - vaan niin on lihakin. Eettinen valinta on vapaaehtoinen, mutta oikeus syödä jouluna kinkkua, kalkkunaa, tai vaikka tofua on perusoikeus."

Siis hä? Hyvä, että "kasvisruoka on ruokaa" (melkoinen tunnustus!), mutta mitä tarkoittaa "vapaaehtoinen, mutta"? Ei kai eettinen valinta olisi valinta, jos se olisi pakollinen? Onko ihmisen/ihmiskunnan perusoikeus (Pokkisen maailmankuvassa) valita joku tietty ruokalaji ja tämä oikeus on vastakkainen vapaaehtoisuudelle eli kyseessä on kulinaarinen imperatiivi tms.?

Miksi ihmeessä huolestua Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskuksen elinkaaritutkimuksesta, jos sillä ei ole mitään merkitystä? (Niin, oikeasti taitaa olla kyse siitä, että halua/ymmärrystä/tms. muutoksen tekemiseen olisi, mutta kaikenlaisiin hömpötyksiin ei nyt pidä juosta tosta vaan, vaan niitä pitää pilkata. Niin, ja elinkaaritutkimuksella näyttää olevan mielenkiintoinen blogi)

Niinpä joulun kunniaksi tässä Pokkisen totuus:

"Jos kirkasotsaisuus, ehdottomuus ja oikeassa oleminen viedään loppuun asti ja ruokalistoihin, niin ilmastoystävällisintä pureksimista ovat omat kynnet. Niiden voimin ei maratoneja juosta."

On se hyvä, että joillakin ei ole tarvetta viedä oikeassa olemista loppuun asti,vaan voi jättää jutun kesken jo ennen ovien avaamista ympäröivään maailmaan. Sellaisilla eväillä voi kirjoitella vaikka kevyitä juttuja maan toiseksi suurimman lehden pääkirjoitussivulle.

6. joulukuuta 2007

Raha ratkaisee, osat 2-4

Helsingin kaupunginjohtaja Jussi Pajunen siis haluaa Helsingin keskustaan lisää yksityisautoilijoita, koska "autoilevat ihmiset käyttävät merkittävästi rahaa".

Noniin, koska heillä on ilmeisesti rahaa, joilla on auto ja he ilmeisesti haluavat ajaa autolla keskustaan rahojensa kanssa, niin toki heitä pitää sinne lisää saada.

Tampereella on Suomen ensimmäinen jäähalli ja muutama muu sen lisäksi, mutta ei tarpeeksi isoa isoille pojille. Kalervo Kummola etunenässä he haluaisivat rakentaa sellaisen Tampere-talon lähistölle. Siinä kun on tyhjä kohta - hiekkapallokenttä, jota käyttää vain muutama koulu ja sadat jalkapalloilijat - niin ja jos talvi suo, niin jääkiekkoilijat, pienet sellaiset ja kouluissa olevat.

Facebookin on perustettu ryhmä Suurhalli Sorsapuistoon, jossa 19 jäsenestä kaksi on vakuutellut toisilleen, että "kun halli rakennetaan yksityisin varoin ja valmistuttuaan ainoastaan tuottaa mammonaa kaupungin kirstuun, saavat vasta-argumentoijat pohtia terveempiä lähtökohtia rakentavan keskustelun perustaksi".

Niin, kun joku haluaa a) suurhallin, b) keskusta-alueelle, jossa liikenne ei muutenkaan oikein toimi ja c) paikalle, joka suinkaan ei ole tyhjä eli käyttämätön, niin "yksityinen raha ja taloudellinen tuotto" ovat "terveitä" perusteluja ja muut eivät... Turhaan taitaa kerätä nimiä listaan se koulutyttö, josta tänään kerrottiin Morossa.

Oikeutta eläimille teki hienon vedon ujuttamalla ylemediaan videota kanoista ja sioista, jotka päätyvät tai ovat päätyneet suomalaisten ruokapöytään. Aamulehden päätoimittajakin oli kauhistunut ja toivoi, että asiat selvitetään, jotta "voi syödä [lihaa] hyvällä omallatunnolla" (ei tarkka lainaus, paperinkeräys vei lehdet).

Emäntä kirjoittaa mielipidesivulle ja on varsin vain luonnollista että eläimiä kuolee ja eläimiä on sairaina, mutta kauhein asia ovat nämä terroristirikolliset, jotka pimeässä menevät säikyttelemään eläimiä ja vääristelevät asioita.

Asiantuntijaprofessorivirkamiehet ja -naiset kertovat, että ns. hännänpurenta on normaalia, kun sika on stressaantunut. Evira haluaa tietoja ja lähettää uskolliset tarkastajansa asialle ja tilanne on normaali: vain joka seitsemännessä eläintuotantopaikassa on jotain vikaa eikä niissäkään mitään vakavaa.

Tässähän tämän koko jutun juoni on: Se kauheus, mitä jotkut sattuivat näkemään televisiostaan tai voivat nähdä edelleen netissä, on aivan normaalia, kaikki kunnossa, ei mitään nähtävää, voitte mennä kotiinne.

Jos nyt jossain videossa näytti siltä, että possujen joukossa oli toverin raato, sellainen, joka oli jo litistynyt mädäntyessään eli maannut siinä useamman kuin yhden yön, niin siitä ei puhuta, puhutaan terroristirikollisista, jotka hyvinkin ovat voineet väärentää koko jutun ja joka tapauksessa loukanneet eläintuottajien herkkiä tunteita.

Niin miksikö porsaille on vain 0,65 neliömetriä tilaa ja tuhansia "linnunpoikasia" yrittää vaeltaa tungoksessa yhden hallin lattialla kohti hunajamarinadiaan? No rahahan se on: Jos lintuja ja sikoja ei kasvatettaisi ja keinotekoisesti lihotettaisi keinovalaistusympäristössä, niin kuluttajille ei voitaisi tarjota yhtä halpoja luuttomia "lihanpaloja", jolloin he eivät ostaisi niitä yhtä paljon, jolloin ei voitaisi tuottaa niin paljon, vaan... antaa olla, tämä on minulle liian vaikeaa.

(Oikeasti noita videoita pitää näyttää vielä moneen kertaan ja sanoa moneen kertaan: tämä on aivan normaalia ja laillista, mutta saimme tämän televisioon vain siksi, että väitimme sen olevan pöyristyttävää ja poikkeuksellista. Tänään lehdessä oli juttu MTK:n suunnittelemasta S-ketjun boikotista ja asiakas sanoi valitsevansa tanskalaisen kinkun, koska oli nähnyt videot... Ehkä pitäisi laittaa myös selitys: Tanskassa on aivan samanlaista.)

25. marraskuuta 2007

Iik - pihassamme on valokuvaaja

Viime viikkoina on tullut kommentteja siitä, kun meistä oli kuvallinen juttu iltapäivälehden liitteessä. Tutut sen tietävät, mutta hieman vieraammille olen selittänyt, miksi meistä on juttuja mediassa - eikä tämä siis ole ensimmäinen kerta.

Tästä kuvaajasta huomasin ottaa itse kuvan A) Adoptio kiinnostaa ja b) me usein suostumme, koska katsomme, että asioista puhuminen on hyvä asia. Parikin kertaa on käynyt niin, että joku toinen adoptioperhe (lue: vanhemmat) ovat kieltäytyneet jutusta tai haastattelusta, joten me olemme sitten suostuneet.

Tosin nämä selitykset pettävät siinä vaiheessa, kun mietitään, miten usein meistä on kuvia siellä sun täällä. Esimerkiksi esikoisemme oli juuri toista kertaa Aamulehden etusivulla (tällä kertaa ihan pienenä taustalla, viimeksi isona) ja minäkin olen ollut kaksi kertaa televisio-ohjelmassa haastateltavana ennen mitään adoptioita. Adoptiostudiokeskustelusta minut raakattiinkin vajaan tunnin puhelinkeskustelun jälkeen, kun kävi ilmi, että olen näin vanha - siis ohjelman nuorekkaan tekijän mielestä.

Esikoisen etusivukuville ja televisioesiintymisille on tietysti selittävänä tekijänä musiikkiluokka, mutta toissa kesänä tämä lastemmekin perimä mediavetovoimaisuus meni jo naurettavan pitkälle: Olin lasten kanssa kotona Pispalassa ja kun istuimme tummuvassa illassa ruokapöytään syömään, niin näkyi pieni välähdys. Jäimme kuuntelemaan jyrinän saapumista, mutta lopulta sanoin viisas-isä -äänellä: "Loppukesästä on joskus sellaisia salamia pilvien välillä, että näkyy vain välähdys, eikä ääntä kuulu ollenkaan."

Välähdykset jatkuivat ja aluksi jäimme kuuntelemaan, mutta sitten välähdysten yhä jatkuessa sanoin epäilevä-isä -äänellä: "Vai onkohan se kameran salama? Naapurissa voi olla jotain kuvausta." Kävin katsomassa olohuoneen ikkunasta alarinteeseen päin, mutta siellä ei näkynyt ketään.

No, söimme loppuun ja lapset kysyivät, saavatko he käydä vielä ulkona kokeilemassa taloyhtiön uutta keinua ja annoin luvan. Olin tuskin ehtinyt alkaa kantaa lautasia pois pöydästä kun lapset juoksivat takaisin sisään ja huusivat: "Saako meistä ottaa kuvan lehteen?"

"Miten niin? Mikä nyt?" Lasten opastuksella katsoin ulos suoraan ruokahuoneen ikkunasta ja aivan siinä kohdalla, suoraan neljä metriä alaspäin keskellä katua oli valokuvaajan apusalama...

Aamulehden Moro-liitteeseen oltiin tekemässä juttua vanhoja polkupyöriä harrastavasta naapuristamme ja hän oli tuonut isopyöräisensä kuvattavaksi meidän tyylikästä kivijalkaamme vasten. No, minä annoin luvan ja Moron kannessa oli kuva pyörästä, sen omistajasta ja meidän lapset kaikki kolme suuren etupyörän pinnojen takana...

(Pitäisikin muuten käydä kinuamassa sitä kuvaa itselle, sillä suurin piirtein seuraavalla viikolla menimme lomalle ja lehden jakelu oli keskeytetty, emmekä saaneet kyseistä Moroa. Lomalla möimme (no Jaska möi) asuntomme ja kun sain lehden siskoltani, niin muuton yhteydessä se päätyi jonnekin tuntemattomaan paikkaan...)

28. lokakuuta 2007

Tampereella lapsetkin ovat parempia

Perjantain 26.10. Aamulehti (ei, en ole nähnyt uutista netissä) uutisoi asiasta, josta olen nähnyt maininnan joskus aiemminkin:

"Tampereella siirretään keskimäärin vähemmän oppilaita erityisopetukseen. Viime vuonna erityisopetuksessa oli 5,5 prosenttia koululaisista. Esimerkiksi Vantaalla prosentti oli 12, Espoossa 10 ja Turussa 9."

Järkyttävintä tässä uutisessa ovat kaupungin virkanaisten lyhyet kommentit: "Tampereen kaupungin erityispalvelupäällikön Leena Salosen mukaan lukuja ei tule tulkita niin, että erityisopetusta kaipaavia lapsia ei autettaisi Tampereella. Oppilaat saattavat saada luokassa samanlaista apua kuin erityisoppilaat, mutta heitä ei ole luokiteltu erityisoppilaiksi."

Totta. Ei ole niin, etteikö erityisopetusta kaipaavia lapsia autettaisi - lainkaan. Meidänkin keskimmäisemme on hyvätasoinen autismi-asperger -luokalla ja saa juuri sellaista tukea oppimiseen ja maailman hahmottamiseen, kuin tarvitsee. Valitettavasti hänen saamisensa sinne ei mennyt noin vain. Jos olisimme toimineet opetustoimen kontaktien, lopulta koulukypsyystestiä arvioineen koulupsykologin käsitysten mukaan, niin poika olisi mennyt ekaluokalle, vaikka kielelliset valmiudet olivat todella huonot. Psykologin mukaan rimaa alapuolelta hipova koulukypsyystesti ei ollut este kouluun menemiselle, vaikka suurin osa pisteistä tuli matemaattisesta osaamisesta...

Vakaasti harkiten otimme mietintäaikaa, eskarivuoden toiseen kertaan ja sinä aikana löytyikin se diagnoosi, josta on meidän käsityksemme mukaan ollut kaikille vain hyötyä, vaikkei sairausdiagnoosi koskaan mikään positiivinen asia olekaan. Kun sitten erityisluokkapaikka ystävällisen rehtorin ystävällisella tuella varmistui (paikkoja oli kolmelle sinäkin vuonna tarjolla koko Tampereella), niin olin vanhempainillassa, jossa kuulin niitä toisia tarinoita.

Kaikki halukkaat lapset eivät pääse ainakaan heti erityisopetukseen. Erityisopetuksen "pitkän tähtäimen tavoitteena" on usein "integroituminen normaaliopetukseen", mutta olen kuullut jo parinkin vanhemman tuskaa siitä, että kaikki on mennyt pieleen, mutta erityisopetukseen ei pääse takaisin.

Ja kyllä, "oppilaat saattavat saada luokassa samanlaista tukea", mutta tästäkin todellisuus kertoo toista: Tampereella ainakin monissa kouluissa myönnetään nihkeästi mahdollisuutta järjestää kouluavustaja, mikä on keino selvitä normaaliluokassa. Usein avustaja on "luokkakohtainen" eli luokassa voi olla useampikin lapsi, joka tarvitsee avustajan tukea ja yhdenkin avustettavan lapsen tilanteessa ei-henkilökohtainen avustaja saattaa olla käytännössä "koulukohtainen" eli käytettävissä vain osittain ja satunnaisesti.

Apulaispormestari Sirkkaliisa Virtanen sanoo lehtijutussa, että "Tampereella ei ole haluttu leimata oppilaita, vaan lähestyä asiaa heidän näkökulmastaan. Erityisoppilaaksi siirtäminen on raskas päätös, eikä sellaista tarvitse tehdä, jos oppilas ei esimerkiksi tarvitse kaikissa aineissa erityisopetusta." Huh huh.

Ensinnäkin "erityisoppilaaksi siirtäminen" ei leimaa lasta sen enempää kuin se, että hän on normaaliluokassa, eikä pysty seuraamaan normaaliopetuksen tahdissa, vaatii suuren osan yli 20 oppilaalle tarkoitetun opettajan huomiosta tai häiritsee ongelmillaan kaikkien muiden koulunkäyntiä. Toiseksi "siirtäminen" (tämänhän voi tehdä myös niin, että mitään siirtoja ei tarvita) ei välttämättä ole mitenkään raskasta ja tämä näkökulma on apulaispormestarin eikä suinkaan "oppilaiden". Apulaispormestari ehkä ajattelee rajallisia budjettivaroja ja kokee raskaana erityisopetuksen järjestämisen. Voi kun kaikki voisivatkin olla mallioppilaita tai edes "tavallisia"!

Valtion tuki erityisopetuksen järjestämisestä on suurempi kuin normaaliopetuksen ja se saakin apulaispormestarin kommentoimaan: "Tampereen mallissa kaupunki saattaa jopa menettää tuloja, mutta silti lapsen etu on tärkein." Huh huh huh.

"Tampereen malli" viittaa ehkä siihen kolmiportaiseen ideaan, joka on jopa julkisesti esillä: "Oppilaan opetus järjestetään ensisijaisesti omassa koulussa tai hallinnollisen yhteistoiminta-alueen koulussa. Mikäli oppilas tarvitsee enemmän tukitoimia kuin näin on mahdollista, järjestetään oppilaan opetus keskitetyssä erityisopetuksessa.". Joka tapauksessa on erittäin törkeää käyttää tuota "lapsen etua" edes noin epäsuorasti.

Lopetan sauhuamiseni tähän - sainpahan tämän kirjoitettua tänne - vielä kun jaksaisi Aamulehteen.

30. syyskuuta 2007

Huanoa tuatesijoittelua, Juanes?

Eilinen videonoutaja toi R-kioskilta viime vuonna valmistuneen elokuvan Border town (Unohdetut! Ei, huutomerkki ei kuulu suomenkieliseen nimeen, joka ei itse asiassa ole niin huonokaan "käännös".). Itse elokuva on OK, vaikka trillerimäiset juonenkäänteet on nähty aika monta sataa kertaa.

Leffa ei kuitenkaan ole mikään kevyt iltapala, sillä vaikka se ei varsinaisesti "perustu tositapahtumiin" (vaan on "inspired by true events"), niin leffan ydinjuttuna olevat murhat ovat totta. Meksikolaisen halvan työvoiman hyödyntämisestä Yhdysvaltojen markkinoita varten ja NAFTA-sopimuksen avulla en sano mitään, kun en ole tehnyt asiasta nettihakuja. Alkuteksteissä lisäksi välähti, että nämä riistofirmat eli maquiladorat eivät ole tehneet mitään turvatakseen työntekijöidensä turvallisuuden, mutta minulla on vähän erilainen näkemys siitä, mikä se ongelma on ja miten se pitäisi ratkaista.

No, mitä se Juanes tähän kuuluu. Herra on mainittu jopa alkuteksteissä ja kyllä, kun elokuvan tapahtumakaupungissa, Juárezissa on tosirikkaiden juhlat, niin siellä tämä kolumbialainen musiikkitähti esittää tunnetun laulunsa La Camisa Negra. Juanes on toki sidottu mukaan juoneen, riistetty päähenkilö fanittaa Juanesia, kuten monet kuuluvan tekevän Suomessakin - tosin pitäisi selvittää, kuinka moni heistä on Kolumbiasta adoptoidun lapsen äiti...

En varsinaisesti itse tunne Juanesia tai hänen tuotantoaan, mutta tässä elokuvassa hän on latinomuusikko, joka on rahalla(?) saatu esiintymään (yhden biisin verran?) upporikkaan meksikolaistytön 15-vuotissynttäreille, keskelle korruptiota, köyhyyttä, taloudellista riistoa ja murhia - ja nimenomaan sinne riistäjien ja murhaajien juhliin. Tämä ON minusta huonoa tuotesijoittelua. Vai olenko vain typerä, kun en ymmärrä, että totta tai yhteiskunnallisia kannanottoja tehneet muusikon kannattaa esiintyä voittajien ystävänä?

Kaiken kukkuraksi Juanes ja Juárez ovat äänteellisesti toisiaan turhan lähellä. :-)

23. syyskuuta 2007

Nuudelikeittoa

Kun esikoisemme tuli Kiinasta kuusi ja puoli vuotta sitten, oli hän melkein viisivuotias ja mm. taitava syömäpuikkojen käyttäjä. Onneksi olimme Leenan kanssa opetelleet "tekemään nuudeleita", joten saimme jo ensimmäisenä iltana tarjota nuudeleita, joiden joukossa oli ehkä vihreitä papuja ja jotain tomaattijuttua.

Kommunikaatiomme kehittyi aika nopeasti ja tyttö alkoi kertoa, miten "Kiinassa oli sellaista tosi hyvää nuudelikeittoa". Kyselin lisää asiasta ja aloitin kokeiluni. Välillä yritin tehdä tomaattipohjaista, sain negatiivista palautetta, ja lopulta reseptiksi on muotoutunut enemmän tai vähemmän kirkas keitto. Viimeisen vuoden lisä on ollut miso, jota tein ensin erikseen, mutta kun kaikki kaatoivat sitä kuitenkin lautaselleen, niin eilenkin laitoin sen sinne kattilaan suoraan.

Keittoa puikoilla, xie xie
KIIREISEN LAUANTAIN NUUDELIKEITTO

kiinankaalia
nuudeleita
tuoretta inkivääriä
(rypsi)öljyä
vettä
suolaa
misoa

Koska tämä ei varsinaisesti ole perheen äidin suosikkiruokaa, tätä on hyvä tehdä päivinä, joilloin isä on ainoa koordinaattori.

Ensin vanhin lapsista menee kouluun (Tampere pidentää talven lomia järjestämällä yhden lauantain koulupäiväksi - eri kouluissa eri lauantain...) ja kaksi muuta katselee lastenohjelmat. Sitten viedään nuorin leikkimään koulukaverilleen ja vaimo lähtee sillä aikaa johonkin adoptioseminaariin. Tytön vientireissulla käydään keskimmäisen kanssa kaupassa, ostetaan puuttuvat tarvikkeet, viedään ne valmiiksi keittiön työtasolle ja mennään hakemaan siskot kotiin.

Kotiin päästyä laitetaan vettä kuumenemaan keittimeen, nuorin palastelee nuudelilevyt sopivan kokoisiksi, vanhin pilkkoo kiinankaalin ja isä silppuaa inkiväärin. Kattilassa kuumennetaan öljy, lisätään inkivääri, lisätään kiinankaali, käännellään hieman, lisätään suola, lisätään vesi ja annetaan hieman kiehua. Keskimmäinen saa mukiin hieman misoa ja kuumaa vettä, sekoittaa ne tasaiseksi, saa lisää kuumaa vettä ja jatkaa näin kunnes miso on tasaisesti nestemäisessä muodossa.

Ensimmäinen talutusratsastustunti joillekin Lapset ovat kattaneet pöydän, joten suhteellisen nopeasti saadaan keitto myös syötyä ja ollaan valmiita seuraavaan ohjelmanumeroon.

Meillä isä ja vanhin syö keittoa puikoilla - ja lusikalla. Nuoremmilla on lusikka ja haarukka. Vain isä saa ryystää suuren lautasen reunasta ja eilen leipänä oli tyyliin sopivaa oliivileipää.

23. elokuuta 2007

Kiinassa sana rehellinen tarkoittaa tyhmää?

No ei sentään. Kuulin tuollaisen viisauden eilen, kun projektipäivän yksi luennoitsija halusi puhua Kulttuurien Eroista. Aika monet ovat varmaan huomanneet, että aika monet globaalin talouden globaalit toimijat ovat huomanneet, että asiat ja varsinkin kommunikaatio toimii eri tavalla eri puolilla maailmaa.

Hyvä sinänsä, että huomataan, miten ihmiskunta on kehittynyt eri tavoilla eri kulmilla tätä pyöreää palloamme. Eilinen luennoitsijakin oli oikeasti hyvä - hyvä varmaan työssään (olen nähnyt vain hänen oman esityksensä asiasta) ja jopa niin hyvä tämänpäiväisessä aiheessaan, että kommunikaatiosta puhuessaan kertoi myös, miten Mäntässä asuvat ihmiset saattaisivat ymmärtää häntä eri tavalla ja Oulussa asuvien ihmisten hän tietää ymmärtävän eri tavalla.

Jostain kumman syystä kuitenkaan mänttäläisten tai oululaisten tavasta ymmärtää tai väärinymmärryksen syistä tai seurauksista ei kerrottu sen enempää "hassuja" negatiivisia tarinoita. Jostain kumman syystä "viisaudet" muiden kulttuurien tavoista toimia ovat juuri niitä outoja ja negatiivisia.

Kuulemamme tarinan mukaan kiinalaiset huijaavat säännönmukaisesti. Sille esitettiin jopa perustelu: Jos ei huijaa, ei saa perheelleen elantoa - perustelu on uskottava ja tärkeä, joten koko tarinan täytyy olla totta.

Kuka keksisi stereotyyppisen väitteen jostain muusta kulttuurista, jossa se ei-suomalainen kulttuuri tuodaan esille positiivisena? Parasta olisi, jos viisaus ei kuuluisi siihen triviaalien "etelä-amerikkalaisilla on rytmi veressä", "mustaihoiset ihmiset ovat hyviä juoksijoita / ihan mitä tahansa urheilijoita" jne. -ryhmään.

Onko olemassa vastaanpanematonta tietoa muista maista tai kulttuureista, että ne ovatkin joskus meitä parempia tiedon, teknologian tai talouden alueella? Olenko vain taas keskittynyt kaikkeen negatiiviseen niin, etten enää näe mitään positiivista? Kai nyt jotain täytyy olla olemassa, sillä kiinalaisetkin ovat rakentaneet raketteja kun täällä on asuttu vielä maapohjaisissa majoissa.

19. elokuuta 2007

Oi tempura, oi mureus!

Kommentoin juuri tämänpäiväisessä Aamulehdessä ollut kolumnia, mutta kun Aamulehti nyt julkaisee, mitä julkaisee, niin laitan suoraan tänne talteen. Jos on vaikea ymmärtää, niin lukekaa kaikki linkit, sulkekaa kone ja menkään nukkumaan.

Minuakin ällöttää moni asia nykyisessäkin menossa, mutta kun en ole koskaan pitänyt ketään kääkkänä tai miettinyt, olenko kääkkä vai en, niin en ole lainkaan varma, onko tässä mitään uutta tai median kuluttajien ikään liittyvää.

Noin 15 vuotta sitten olin ystävieni luona aloittamassa rauhallista kaupunkijuhannusta ja tunnelmaa loi Ylen radiokanava, jossa jo silloin suositun juontajan ohjelmaan sai myös soittaa.

Tavallinen suomalainen nuori mies soitti sinne, juontaja kyseli onko tyttöystävää ja olimme kaikki suu auki, kun seuraava kysymys tyttöystävästä oli: "Ootko päässyt jo kokeileen?" Panin juontajan nimen mieleen ja nykyään hän on myös kansanedustaja.

Tämä on tätä. Mikään ei ole mitään, ellei "ylitä" sitä, mitä joku toinen "fiksu" ihminen on ehtinyt tehdä aikaisemmin. Kaikesta tehdään vitsi. Ylen nuorisokanavan studiossa on koko ajan vähintään kaksi juontajaa vääntämässä komiikkaa, enkä uskalla edes ajatella, mitä tapahtuu, jos sinne soittaa joku. Perustarpeet on tyydytetty, eikä kukaan osaa sanoa, mitä sen jälkeen voisi tehdä. Kansakunnan suuria kysymyksiä on se, kuka juontaa minkäkin gaalan tai paljonko pääministeri on laihtunut.

Joskus kävin vahingossa jopa kaksi kertaa katsomassa elokuvan Ilta Andren kanssa ja siinä toinen miehistä sanoo suurin piirtein näin: "Kymmenen vuoden päästä ihmiset antavat kastroida itsensä, että tuntuisi joltakin." Ehkä siihen todellakin meni vain se kymmenen vuotta - ja sitten toiset kymmenen vuotta, että sitä kastrointia alettiin tarjoilla meille kaikille - kaikilla kanavilla.

Mitä tulee Jyrki Lehtolaan, niin a) hän ei ole kiltti, b) hän ei paheksu ketään, sillä se edellyttäisi moraalista integriteettiä, mitä c) Lehtola ei varmaan edes halua rakentaa, sillä d) hänen työnäänhän on nimenomaan yrittää älyllään pilkata toisten tyhmyyttä. Yleensä hän tietysti käsittelee muiden kuin niiden medioiden typeryyttä, jotka hänen leipänsä tuovat.

Viime viikonloppunakin hän vain jatkoi tämän kesän teemaa Sanoma-väen nuorison nuoleskelusta ja nuorison ajatusten typeryydestä. Enemmän ne kylläkin vaikuttivat Lehtolan oman nuoruuden 20 teesiltä siitä, miksi aikuiset/toimittajat/muut nuoret ovat naurettavia, mitä nyt Reagan oli vaihdettu Bushiin, Pispala Kallioon, protestantit ja katoliset muslimeihin jne..

Oikeasti moni muukin asia on aika lailla samalla tavalla kuin 30, 50 tai 1000 vuotta sitten. Aina on ollut (lehti)keisareita ja (media)moguleita, jotka ovat keränneet omaisuutta, ostaneet rahalla valtaa ja ihmisiä, käsitelleet alempia ihmisiä mielihalujensa mukaan ja saaneet isojen poikien ihailun osakseen. Onhan omaisuus lähes ainoa ihmisen mitta tässä yhteiskunnassa - siis jääkiekkomestaruuksien lisäksi.

Lehtola oli muuten samassa kaupungissa viettämässä juhannusta kuin minä kavereineni silloin joskus - onneksi kuitenkin toisessa ravintolassa.

(Olen pahoillani, jos joku tuli tänne etsimään tempura-reseptiä. Oikeasti vaimo ja lapset olivat eilen ostaneet kaupasta kokeiltavaksi valmista tempurataikinajauhoseosta ja kerron kyllä sitten joskus, jos niistä tulee mureita.)

Kuusi väriä: Violetti

Viikko sitten lauantaina saimme papukauppiaaltamme Tammelan torilta myös mangoldia kilon pussin kahdella eurolla. No, stamppottiahan piti sitten tehdä. Viime tingassa (lue: puoli kuudelta) menimme Lielahden City-marketiin ja vaikka myymälässä oli tilaa tehdä ostoksia, niin perunoiden valitseminen ei ollut helppoa.

Valmiiksi pakatuista Pirkka-perunoista olivat punaisen pussin eli jauhoiset perunat loppu ja jäljellä olevat pussit tuntuivat sisältävän pehmeitä perunoita. Siirryin irtoperunoiden laarille ja ehdin kokeilla perunoita, kun vieressäni ollut asiakas sanoi: "Ne on kaikki pehmeitä, eikö olekin?" Niin oli. Palasin siis takaisin valmiiksi pakattujen perunoiden puolelle ja huomasin, että jos kaivan alimmaisen keltaisen pussin kasan pohjalta, niin perunat eivät ole pehmeitä. Kun "punaisia" ei ollut, otin "keltaista" eli Nicolaa, joka on suosikkilajikkeitamme, yleensä luomuna ja usein vähän liian kiinteää, kun nyt edelleenkin tavoitteena oli se stamppot.

Kotona aloitin ruokalajin valmistuksen ottamalla 20 perunaa käsittelyyn. Muuten hyvä, mutta neljä perunoista oli kuoren alta violetteja (ks. kuva). Monista violetti lähti pois, kun tarpeeksi veisti kuorimaveitsellä, monista jäi vain puolet ja yksi oli kokonaan pehmeä eli huono. Onneksi oli kahden kilon pussi, joten taas kului tavalliseen tapaan kaksi kiloa perunaa (usein esim. keitämme niitä "liikaa", voidaksemme helposti tehdä paistettuja perunoita seuraavana päivänä) vaikka tuloksena olikin vain yksi oikean kokoinen stamppot.

Stamppot oli hyvää, mutta siltikin hukkaprosentti (15%?) kyseisessä perunapussissa (NICOLA, Koko/Storlek 38-50 mm, Pakk.pv/Förp.dag 080807, Paras.en/Bäst före 260807, Osto.pv/Köp.dag 110807, erä.nr/parti.nr 63418139, LAPVÄÄRTIN PERUNA OY, LAPPFJÄRDS POTATIS AB, 64320 Dagsmark, FI-KTTK-13674) oli minusta vähän liian iso. Toisaalta perunoiden valitseminen irtomyynnistä ei olisi auttanut asiaa, koska marketissa oli ilmeisesti liian kuuma ja ainakin siinä vaiheessa perunat olivat kärsineet siitä. Samoin oli ilmeisesti käynyt näille pakatuille perunoille, mutta kasan alla oli tarpeeksi viileää. Tiedä sitten millaisia perunoita siellä oli myynnissä sunnuntaina.

Näissä Pirkka-perunoissa(kin) on hieno värikoodaus lajikkeen mukaan (mikä on minusta hyvä, koska uusia lajikkeita tulee aina lisää, eikä niistä voi tietää pelkän ulkonäön perusteella): VIHREÄ PUSSI - Kiinteä peruna; KELTAINEN PUSSI - Sopivasti(!) muut epäsopivasti) kiinteä ja jauhoinen peruna; PUNAINEN PUSSI - Jauhoinen peruna; LILA PUSSI (mikä väri on lila!) - Jauhoinen peruna; MUSTA PUIKULAPUSSI - Erittäin jauhoinen peruna. Nyt siis voimme lisätä sinne minulle koulussa opetetun värin: VIOLETTI - Paksulti kuorittava peruna.

11. elokuuta 2007

Nirsovege valittaa eli Avoin kirje ravintola-alan ammattilaisille

Arvoisa ravintola-alan ammattilainen,

Kaikkien näiden vuosien jälkeen NYT on tullut se hetki, jolloin KIRJOITAN tästä käsittämättömyydestä, joka (meidänkin) maassamme vallitsee ja josta olen aika monta kertaa viimeisten 20 vuoden aikana PUHUNUT: Ravintola-alan ammattilaiset osaavat tehdä aina usein aika älyttömän huonoa "kasvisruokaa", varsinkin, jos ruokaan liittyy jotain lisätoiveita.

Tapahtui nimittäin tällä viikolla, että työnantajani oli järjestänyt kehityspäivät paikalliseen hotelliin. Lounaita varten sinne oli välitetty ruokatoiveeni, jotka kieltämättä ovat monen suomalaisen mielestä erikoiset. Olen nimittäin laktovegetaari, joka ei syö sieniä eikä sipuleita.

Kun ensimmäisen lounaan aika tuli ja noutopöydän läpivilkaisun jälkeen pysäytin henkilökuntaan kuuluvan henkilön, niin vastaus kysymykseeni "mitä minulle on varattu tai tehty" oli: "Mitä sä haluat?".

Houkutteleva kysymys kieltämättä, mutta kertoi heti, että minulle (ja ilmeisesti kahdelle muullekaan vegelle) ei ollut tehty vielä mitään ruokaa, vaikka lounas oli jo alkanut. Kun aloin varovaisesti kysellä lisää mahdollisuuksista toteuttaa avoimia toiveita, haettiin paikalle kokki.

On aina hienoa, että pääsee suoraan keskustelemaan ruokaa valmistavan tai siitä päättävän henkilön kanssa. Vuosien kokemuksella osaan myös aloittaa keskustelun raaka-aineista. Yleinen ongelma nimittäin ns. kasvisruuassa on se, että se on tehty ns. kasviksista eli vihanneksista: selleriä, porkkanoita, miniporkkanoita, parsakaalia, vihreitä papuja, kesäkurpitsaa jne. jne.

Tämä on siis se stereotyyppinen pilakuva kasvisruuasta ja kasvisruuista. Niissä ei ole viljoja, ei papuja, ei rakenteen häivääkään. Juustoa saattaa joskus olla. Tällä kertaa ei edes sitä.

Minun "lämmin ruokani" oli torstaina kuumennettuja (pakaste)herneenpalkoja, porkkanansiivuja ja myös pannussa käyneitä munakoison paloja, jotka olivat osin raakoja. Koska torstaina olin kysellyt papujen tai "edes vihreiden papujen" perään, niin perjantaina lounaani oli kasa lämmitettyjä (tölkki?)maisseja, niitä munakoisonlohkoja (kypsiä) ja pätkittyjä, vihreitä (pakaste)papuja, ei suolaa. Päällä oli pari (pitkää ja sitkeää) timjaminversoa.

Torstaina oli onneksi lisäkkeenä riisiä, joukossa (aivan tarpeetonta) "villiriisiä", mutta perjantaina otin sitten kasvisteni kanssa lautaselle (ylikypsää) kermaperunavuokaa. Nam.

Olin keskellä työpäivää, joten vaikka sauhusin työkavereilleni - jotka kylläkin itse aloittivat hämmästelyn maissikasani nähdessään - niin en mennyt reklamoimaan keittiöön. Taidan laittaa tämän tekstin myös sinne kohtuullisen suuren hotelliketjun keittiöön...

Miten tämä voi olla niin vaikeaa? Miksei hyvältäkään vaikuttavissa keittiöissä ole minkäänlaisia papuja? Ei edes säilykepapuja, vaikka niitä saisi mistä tahansa Valintatalosta. Miksi pakasteherneenpalot ja säilykemaissi ovat heidän mielestään tarjoiltava ruokalaji? Miksei maissia voisi sitten vaikka hankkia kokonaisina tähkinä? Kysymykset eivät lopu.

Päivän kuvitus kertoo toisesta huvittavuudesta, jota tapaa aika paljon, ja kyseinen hotelli onnistui siinäkin: Jos on tilattu esim. iltapäiväkahvi ns. kahvileivällä eli pullalla ja joku sanoo olevansa munaton, niin sieltä ei tulekaan munatonta pullaa, ei munatonta keksiä, ei suklaata, vaan esim. hedelmiä.

Ilmastoinninmuutoksen ollessa mikä on, jätin torstaina iltapäiväkahvin juomatta ja söin tyytyväisenä hedelmäsalaattini, mutta perjantaina henkilökunta sai (närkästyneenä?) siivota takaisin mandariinin, kiivin, veitsen ja VEGETABLE-kyltin, sillä minulla oli oma donitsi mukanani.

Onneksi (toiveajattelussani?) tilanne varsinkin varsinaisten pääruokien osalta on parantunut huimasti viimeisten 20 vuoden aikana ja näitä "kasvisruokien" tarjoajia on yhä vähemmän. Jo heti eilen illalla sainkin sitten loistavan positiivisen kokemuksen samasta aiheesta:

Juuri ennen suuren ukkosrintaman jakautumista Näsijärven kohdalla nousimme Mustalahden satamassa Wellamo-laivaan ja ajoimme Urpo Lahtisen mökille Ylöjärven puolelle. Meille oli varattu laivallekin ruokaa ja juomaa ja vaikka ei ollut kovasti nälkä, niin jätin paikkani yläkannella ja kävin katsomassa, mitä minulle on varattu.

Oli vaikea uskoa silmiäni, kun tarjottimella oli jäljellä kolmioleipiä, joiden vieressä oli lappu: "ei munaa, ei sieniä, ei sipuleita". En ole ikinä ennen syönyt valmiita kolmioleipiä, sillä vaikka kaikki muut täytteet jättäisi pois, niin majoneesissa on tavallisesti sitä munaa.

Kun Villa Urpon ja tiheän sadekuuron jälkeen pääsimme Rustholliin, niin siellä oli keittiö tehnyt aivan erinomaiset kaksi täytettyä paprikanpuolikasta, sisällä jotain kasviksia ja fetaa ja päällä vielä juustoa. Kun niiden lisäksi otti hyviä uusia perunoita ja pikkasen vielä lisää alkupalojen aurinkokuivattuja tomaatteja ja oliiveja, niin ateriaa ei voi muuta kuin kehua. Munallisen jälkiruokapiirakan tilalle sain vaniljajäätelöä, jonka munattomuus oli jo tarkistettu keittiössä.

Aivan. Eihän tämä oikeasti ole vaikea asia ja siksi ne omituisuudet jaksavat ihmetyttää, hämmästyttää, naurattaa ja useampipäiväisellä ruokamatkalla jo heikentää oloakin (terveisiä vaan sitten joskus Pajulahden Amica-ravintolaankin...). Eikä tästä ole mikään pakko näin pitkään kirjoittaa, mutta ehkä joku ravintola-alan ammattilaisia kouluttava taho voisi vähitellen tehdä asialle jotain, vaikka vitsailun aiheet siinä samalla vähenisivätkin.

29. heinäkuuta 2007

Älkää soutako niin kuin minä soudan

Minulle pääministeri Vanhasen tekstari - vai mikä se 32 sanan ja neljän kirjoitusvirheen viesti nyt olikaan - ikävästi vain vahvisti yhtä kuvaa, mikä minulla on poliittisesta eliitistä isommissa ja pienemmissä piireissä: Ihmiset ja puolueet ovat hankkineet itselleen aseman "ajaakseen yhteisiä asioita", mutta saavutettuaan jotain ne ja he alkavat pelata sisäpiirin peliä. Vaikka valtaanpääsy näyttää tapahtuneen vapaassa demokratiassa, niin piirin kokoonnuttua asiat ja valta eivät enää kuulukaan kansalle.

Jos tästä nyt jotain hyvää yrittää keksiä, niin tänä vuonna ei toivottavasti tarvita muita heinäkuun hölmöysuutisia (pakeneva leijona, karannut sonni jne.), kun meillä on herra pääministeri, joka jaksaa "viihdyttää" meitä kansalaisia.

On käsittämätöntä ja yhtä aikaa hyvin ymmärrettävää, miten meillä voi olla tällainen pääministeri - ja muukin hallitus... - kuin mitä meillä nyt seuraavat neljä vuotta on.

Yksi kuva voi valehdella enemmän kuin tuhat blogikirjoitusta, mutta valitettavasti en voi näyttää teille tämänpäiväisen Aamulehden asiat-liitteen sivulla 4 julkaistua Roni Rekomaan ottamaa kuvaa viime viikonlopun Mommilanjärven soutelusta. Siitähän uutisoitiin mm. sen vuoksi, että lentokone laskeutui järveen, jossa oli soutukilpailu menossa ja pääministeri soutamassa! Vähät muista soutelijoista.

No, mainostamassani kuvassa näkyy kuuden kirkkovenesoutajan käsivarsia ja yksi soutajista on herra pääministeri. Kaikki muut soutajat nojaavat eteenpäin ja airot ovat ilmeisesti juuri menossa veteen, mutta meidän herra pääministerimme airo on aivan eri tahdissa ja näyttää kuin hän vetäisi suhteellisen kovaa tai yrittäisi epätoivoisesti vaihtaa oikeaan rytmiin. Irvistys ainakin on melkoinen.

Jos voi päätyä (Vanhanenhan oli hätävaihdokki valehtelevalle Jäätteenmäelle) herra pääministeriksi demokratiassa ja määrätä ministereitä olemaan vastaamatta toimittajien kysymyksiin, koska ei saa antaa kuvaa, että monipuoluehallituksen ministerit ajattelisivat asioista eri tavalla keskenään, ei tietenkään ole yllättävää, ettei ymmärrä tai hallitse sääntöjä toisessakaan ympäristössä, jossa ne ovat juuri ne toisenlaiset.

19. heinäkuuta 2007

Aika pandiitteja

Olen erinomaisen pitkän lomani aikana lukenut vain yhtä kirjaa... Siinä oikea intialainen pandiitti (nobelisti) kirjoittaa mielenkiintoisia asioita intialaisuudesta, joten siitä ehkä myöhemmin. Tällä kertaa siis keskitymme vain sanaan pandiitti.

Jossain loman alkuvaiheissa nimittäin luin Hesarista kirja-arvostelun, jossa arvostelun kirjoittaja halusi sanoa kirjan kirjoittajan olevan "pundit". Nojoojoo, asiantuntija, oppinut, mutta kyllähän meille jo koulussa opetettiin sana pandiitti, minkä kirjoitusasun lapsuuteni autoritaarinen tietolähde eli Otavan Pieni tietosanakirja vahvistaa.

Jos haluaisi lyhentää arkaaista Pienen tietosanakirjan kirjoitustapaa("inflatsiooni"), niin ehkä pandit, mutta ei u:ta, kiitos, sehän on vain englantilaisen siirtokirjoituksen yritys saada ääntämykseen a. Taivuttamisen kannalta valmiiksi pitkä muoto on kätevämpi: pandiitteihin - panditeihin.

Hesarin juttuun (eikös ole tarkka viite!) oli jopa laitettu pieni selitys siitä, mitä "pundit" tarkoittaa... Totta, jos googlettaa, niin "punditeja" löytyy paljon enemmän kuin "pandiitteja", mutta muilla kielillä kuin suomella. Jos kirjoittaa devanagarilla पण्डित (minulla tuo näkyy oikein), niin löytyy samoin aika vähän. Suomeksi löytyvät "punditit" ovat lähinnä tietokoneiden näyttöjä, mutta näkyy listassa aika nopeasti yksi blogikirjoituskin, jossa aihetta sivutaan.

Toivottavasti tämä sana-asia on jo jossain Hesarin sivuilla käsitelty loppuun - oli tai ei, jos joku tietää tällaisesta keskustelusta, niin voisi vinkata.

(Tuossa pari vuotta vanhassa bloggauksessa on mainittu sanan sekottaminen sanaan bandiitti (it., ryöväri, maantierosvo) ja niinhän se minunkin mielessäni menee ja kun yhdistetään kesä ja bandiitit, niin tulee mieleen tietysti Time Bandits 80-luvun alussa elokuvakerho Monroen(?) kesäsarjassa Tampereen YO-talon loistavassa elokuvasalissa. Aika bandiitteja.)

18. heinäkuuta 2007

Teini-ikäisen omistajan huolet ja hauskuudet

Purin lomapäivän rauhassa kuistin laudoituksia ja poika irrotteli nauloja kun naapurin pihasta kuului koiran haukuntaa. - Onko se meidän? Olihan se.

Nimi tai komento ei vaikuttanut mitään. Kiersin kadun kautta, niin siellä meidän pikku Pindamme kiiti aivan mahdotonta laukkaa ja kävi välillä juomassa etanoiden pyydystyskupista...

Ilmeisesti nyt oli hyvä päivä sille kokeilulle... "Pienen" jahtaamisen jälkeen Pinda antoi periksi ja luimisteli perässä sisään. Hyvästi vapaus! Tänään oli siis hyvä päivä myös sisäarestille. Parin tunnin jälkeen tottelevaisuutta oli aivan uudenlainen määrä ja kun vein tunnetulle aidanalituspaikalle (johon saattaa tulla verkkoa lähiaikoina) ja sanoin "ei", niin tuloksena oli jälleen kieriskelyä selällään.

Näin on ehkä onnistuttu myös oppimaan jotain - toivottavasti tuo kuolleista etanoista haudutettu liemi tekee tehtävänsä - ainakin hengitys haisee vielä mahtavasti...

16. heinäkuuta 2007

Mitä tapahtui Suomessa 1. heinäkuuta 2007?

Tulin siis eilen vilkaisseeni tänne blogiini ja löysin kävijätilastoista hauskoja piikkejä:

Suuri osa tuosta selittyy pienellä perusliikenteellä ja tiedän, mitä on tapahtunut 15. päivä, mutta mitä tapahtui 1. heinäkuuta?

Unter den Linden

Kesä on tuntunut tosi kesältä ja perjantai-iltana, kun muutaman viikon tauon jälkeen kävelin kaupungissa illalla, ihmettelin hetken, että mikä raikas tuoksu leijuu Tammelan puistokadun pohjoispäässä. Lehmuksenkukathan ne.

15. kesäkuuta 2007

Vakiintuneet stereotypiat jatkavat vahvistumistaan

Tuskin olin saanut aamukahvit sisääni eilisen artikkeliarvosteluni jälkeen, kun tämän päivän lehdestä raportoitiin saman ilmiön taas yhdestä ilmentymästä: Riina Kaarla on tehnyt lastenkirjan Isä rakentaa.

Ilmeisesti enemmän tai vähemmän fiktiivisessä kirjassa isä rakentaa (onko tälle vaihtoehtoa?), joten äiti ja lapset viettävät kesää maalla. Yllättäen(?) perheessä on kolme poikaa ja niinpä "pojat samastuvat isän rakennusurakkaan ja tekevät kesän mittaan omia majoja, telttoja ja muita asumuksia".

Muuten minulle on ihan sama, mitä sukupuolta lapset ovat, mutta tuossa perheessä olisi kyllä saanut olla tyttö! Onneksi Veera-kirjoissa on tyttö, joka on kiinnostunut ja tietää kaikenlaisista asioista.

14. kesäkuuta 2007

Joka toimittajan sisällä asuu pieni sukupuoliluokittelija?

Aamulehden etusivulla oli tiistaina (12.6.) pysäyttävä otsikko: Joka pojan sisällä asuu pieni muotoilija. Etusivun 11 riviin on saatu otsikon lisäksi kolme kertaa sana "pojan" ja kerran vielä "poikien".

Itse sivun pituinen juttu on ihan kiva, kertoo kangasalalaisen Jari Hämäläisen ja hänen vaimonsa, Anu Pellisen kokoamasta näyttelystä Tampereen Verkarannassa. Siellä on Jari Hämäläisen ja muiden tekemiä puisia leikkiautoja (pikkuautoja) ja Hämäläisen ja Pellisen kolmen pojan tekemiä autopiirustuksia.

Kiva niin ja kiva, että Hämäläinen tykkää tehdä leikkiautoja ja että heillä on kolme poikaa ja että Pellinen tykkää jopa järjestää näyttelyn perheensä autoharrastuksesta, mutta, mutta: Eikö tyttöjen sisällä "asu pientä muotoilijaa"?

Ei, ei, eihän jutussa niin sanota eikä se, että sanoo voikukkaa keltaiseksi, tarkoita, että leinikit eivät olisi keltaisia. Mutta, mutta: Eikö tätä nyt ole kuultu tarpeeksi: Pojat tykkäävät autoista ja ovat luovia.Tytöt tykkäävät nukeista ja ovat hoivaavia.

Kyllä, kyllä, on paljon poikia, jotka ovat kiinnostuneet autoista tai muista liikkuvista, toimivista ja/tai ääntä pitävistä laitteista. On jopa vanhempia, jotka haluavat sanoa, että se on luontaista tai sukupuoleen kuuluvaa. Ehkä niin, mutta pidän tätä yleistystä myös vahingollisena, koska siinä esitetään yleistyksiä sukupuolesta ja sukupuoliyleistykset aiheuttavat usein ongelmia.

Me ihmiset olemme yksinkertaisia, pidämme yleistyksistä ja luemme usein tiedostamatta senkin, mitä ei ole sanottu.

Sukupuoliin liittyy yleistettävissä olevia persoonallisuuseroja, mutta koska en ole vielä julkistanut suurta teoriaani sukupuolista, niin (muunkin ihmiskunnan) on vielä liian aikaista puhua niistä. :-)

Koska siis yleistyksetkään eivät aina toimi, on aina tyttöjä, jotka voivat olla kiinnostuneita laitteista (jos heille annetaan siihen edes mahdollisuus, puhumattakaan, jos heitä kannustetaan päristämään huuliaan kuten pojat...) ja samoin voi olla poikia, joita eivät autot kiinnosta - pienenä tai isona.

Ja miten käy näiden kaikkien poikien, jos bensiinimoottoreista ja/tai jatkuvasta kumipyörillä kulkemisesta pitää/saa lähivuosikymmeninä luopua. Toisaalta moottorivoimalla kulkevia kulkuneuvojakaan ei ole ollut olemassa kuin reilut sata vuotta, joten mitenkään perustavanlaatuinen tai korvaamaton miessukupuolen tarve ilmentää luovuutta tässä ei voi olla kyseessä.

Onko tässäkin siis kyse enemmän ihmisten psykologisesta tarpeesta pitää kiinni "perusarvoista" (lue: yksinkertaisista yleistyksistä, olivat ne sitten yleisesti ottaen hyödyllisiä tai haitallisia), kun poikien ja autojen välistä kiinteää suhdetta pitää näinkin paljon korostaa?

Jäämme siis odottamaan näyttelyitä ja lehtijuttuja, joissa lapsi saa olla lapsi ja luova ja luomaton ja päristävä ja päristämätön, on hänen biologinen sukupuolensa sitten mikä tahansa.

8. kesäkuuta 2007

Paastopäivänä helle loppua saa

Maanantaina näyttää olevan taas ekadashii, ja ainakin näin muutamaa päivää aiemmin Ilmatieteen laitoksenkin mukaan silloin myös tämä lämpöaalto katkeaa.

(Poistin sääsymbolien kuvan, kun Ilmatieteen laitos ei enää tuottanut kyseisen viikon ennustetta... sää kyllä viileni siinä maanantain paikkeilla...)

1. kesäkuuta 2007

Hard * * rock * * suvivirsi

Kevätjuhlakoordinaatio on mennyt hyvin sikäli, että nuorimman tarhakevätjuhla oli eilen illalla, vanhimman koulussa tänä iltana ja keskimmäisen koulussa huomenna. Työkaverille jo sanoinkin, että tämä kevätsesonki on sikäli helpompi, ettei ole (kai?) olemassa pikkukevätjuhlia.

Helpoksi näitä juhlia ei kuitenkaan tee tämä nykyinen populaarikulttuurin vaihe, jota elämme, halusimme tai emme. Tiedättehän sen viimevuotisen euroviisvuoittajan? (2-100 vuotta sitten tuolla kysymyksellä olisi ollut ihan erilainen merkitys.)

Eilen tarhan takapihalla, ensimmäisen kesäillan alettua, rastin henkilökunta jakoi mehujäät ja sitten eskarilaiset esittivät ohjelmaa. Kyllä. Poikien bändi "soitti" koskettimia, lelukitaraa, mandoliinia, sekalaista lyömäsoitinkokoelmaa ja solistilla oli mielenkiintoinen teipattu mikkiständi, jossa oli monitori ja main speaker samassa jalustalaatikossa. Solistin "ohjaavan valonsa menettäneet lampaat" olivat hieman vielä enemmän hukassa kuin tavallisessa "syntisten yössä", mutta Kovaa Rokkia tuli täysin Hallelujaa. Hienoa? Ei.

Tänään 4 A:n tytöt olivat tehneet koulun voimisteluesitysperinteitä kunnioittavan koreografian samaiseen popkappaleeseen. Kunnioitettava suoritus, mutta aivan älytön biisi. Toisaalta, saman koulun musiikkiluokan opettaja soitti kyseistaä euroviisuvoittajakappaletta omalle luokalleen voiton jälkeen useamman kerran. Joten turha ihmetellä. Kysyn silti: Miksi? (Kysyn itseltäni ja jään ilman vastausta kun en kehtaa kysyä aikuisilta ihmisiltä tuollaisia.)

Näin luodaan uusia perinteitä, saas nähdä miten pitkään tämä kestää - ja minkälainen versio huomenna nähdään. Suvivirttä kuitenkin lauletaan kaikissa näissä kevätjuhlissa, eilen yksi säkeistö, tänään kolme, huomisesta en vielä tiedä, kun keskimmäiselle oli opetettu sitä vasta tänään ja silloin on vaikea tietää, montako niitä säkeistöjä on ja mikä tulee kertosäkeenä.

Taas linnut laulujansa visertää kauniisti,
myös eikö Herran kansa Luojaansa kiittäisi!
Siis hirviöiden huuto ja kuoro enkelten
saa kaiken peittää alleen on aika festarien.

31. toukokuuta 2007

Tarkoituksenmukaisuuttahan se kaikki vain on

Jotkut mielipiteenilmaisijat ovat esittäneet vastamielipiteitä hallituspuolueiden kaavailemia päivähoitomaksuluokkien uudistustoimenpiteitä vastaan. Turhaan, sanon minä.

Kysehän on vain siitä, lasten päivähoito-oikeuden käyttämistä ohjataan nykyistä tarkoituksenmukaisemmaksi ottamalla käyttöön kokopäivähoidon vähimmäismaksu. Kuitenkin nytkin varmistetaan, että palvelut säilyvät kaikkien saatavilla ja samalla järjestelmää uudistetaan niin, etteivät asiakasmaksut johda epätarkoituksenmukaisiin hoitovalintoihin. Voisiko kehitys kehittyä enää parempaan suuntaan!

Joku voisi erehtyä luulemaan, että kyse on rahasta, mutta ei, kuten valtionvarainministeri Katainen sen eduskunnassa selvästi sanoi: Tavoitteena on se, että niissä perheissä, joissa molemmat vanhemmat tai toinen vanhempi on kotona ja joilla ei ole sosiaalisia rajoitteita esimerkiksi, voisivat nykyistä enempi tehdä valinnan ja käyttää maksutonta puolipäivähoitoa. Tässähän vain lisätään valinnanvapauden mahdollisuuksia nykyistä enemmiksi - eikös lisätäkin?

Ettei jäisi mitään epäselvyyttä, annetaan kansanedustaja Timo Kallin (kepu) kertoa se vielä omin sanoin: Kehyspäätöksessä todetaan, että lasten päivähoito-oikeuden käyttämistä ohjataan nykyistä tarkoituksenmukaisemmaksi ottamalla käyttöön kokopäivähoidon vähimmäismaksu. ... Pienen maksun perimisen tavoitteena kuitenkin on, että ne lapset, joiden vanhempi tai vanhemmat ovat kokoaikaisesti kotona, siirtyisivät kotihoitoon tai osapäivähoitoon.

Tavoitteita pitää olla!

Tämähän on aivan todella tärkeää meidän yhteiskunnassamme: Kun saamme vähennettyä kokopäiväryhmien määrää maamme lukuisissa lastentarhoissa ja siirrettyä lapsia yhä enemmän puolipäiväryhmiin (Voisikohan joku tarkoituksenmukaisesti ottaa lapsensa kokonaan pois päivähoidosta, voisikohan!), niin saamme tietystikin vähennettyä päivähoitohenkilökunnan töitä. Kun heidän ei tarvitse tehdä niin paljon töitä kuin ennen, ei heille tarvitse maksaa niin paljon palkkaa! Tämä kaikki johtaa loputtomaan rahansäästöön ja sehän on kaikista tärkeintä, eikö vain!

23. toukokuuta 2007

Sykliset trendit

Samin bloggaus pisti mutkin kokeilemaan netin (haku- ja uutispalvelujen) Google-trendejä ja hauskaahan se on leikkiä hakusanoilla. Hot trends -listalla on joitakin selviä manipulointeja, mutta tuolla hakusivulla voi löytää kaikkea mieleenkiintoista, esimerkiksi vuosittain toistuvia trendipiikkejä:

19. toukokuuta 2007

Late Lammas sunnuntaina!

TV2:n lastenohjelmien toimitus tekee taas kulttuuriteon, kun alkaa näyttää sunnuntaisin Late Lammasta eli Aardman Animationsin Shaun the Sheepiä!

Jos tapanasi ei ole katsella lastenohelmia sunnuntaiaamuisin, mutta arvostat hyvää animaatiota, niin laita levylle - klo 9.40 siis.

JK. Tämä yksittäinen kirjoitus on edelleenkin nyt lokakuussa 2009 Googlen "Late Lammas" haulla viiden suosituimman joukossa ja väkeä lappaa. Jos olet töpsähtänyt blogiini tämän vuoksi, voit toki löytää täältä jotain kivaa vaikkei täällä mitään tämän enempää itse Late Lampaasta olekaan, mutta olisi tosi kiva, jos kirjoittaisit tuonne kommentteihin, mitä itse tiedät tai ajattelet Late Lampaasta ja mitä siitä netistä etsit.

Nykyäänhän Late Lammasta voi ostaa myös DVD:illä ja netistä löytyy ainakin yksi täysin laillinen versio katsottavaksi!

Naarmuja 1: Kivi metsässä

Aamulla klo 4.47 koira haukkui alakerrassa. Raahustin katsomaan ja kun totesin kaiken olevan OK, suosittelin nukkumista.

Puoli seitsemältä heräsin taas koiraan, otin vaatteita mukaan ja totesin kaiken olevan edelleenkin OK, s.o. ei pissoja tai kakkoja lattialla.

Kärsivällisen koiran katsellessa sain vaatteet päälleni, banaanin sisääni (sai koirakin vähän banaania) ja puolessa tunnissa olimme täällä metsän "keskellä".

Kirjoitan tätä oikeasti (oikeasti!) metsässä, mutta tässä Kaupin kallion itäisellä rinteellä istuessani en onnistunut saamaan suoraa nettiyheyttä (ei 3G:tä täällä), joten siirrän tämän myöhemmin puhelimesta nettiin...

Kyllä kannatti tulla tänne. Kaupunki on toki vielä melkoinen humina tuolla kallion takana ja äänimaisemaa dominoivat varikset ja järveltä kuuluvat lokit. Jälkimmäiset assosioin välittömästi äänien suunnalla olevaan kaatopaikkaan ja muutenkin lokkien laulu ja nämä variksenmarjan varvut eivät jotenkin kuulu yhteen.

Silti tämä on minulle Oikea Metsä. Ei mikään Alkumetsä, mutta lähellä. Aivan varmasti tämä liittyy lapsuuteeni esikaupungin reunalla ja jatkuvaan pikkumetsissä (ja tietysti Pikkumetsässä!) leikkimiseen. Äitini oli kasvanut kirjaimellisesti metsän keskellä ja isäni kulki samoja Nokia metsiä melkein koko ikänsä. Vanhempanikin siis veivät minua metsään minkä ehtivät.

Eri-ikäisiä naarmuja Kaupin metsäpolulla Luontoaamun otsikko ja varsinainen kysymys liittyvät löytöihin, jotka ovat todella yleisiä täällä Kaupissa. Polkujen ja vähän muidenkin paikkojen kivissä on alkanut näkyä naarmuja. Mikä ne tekee? Ns. maastopyöräilijän renkaan nasta vai trekkerin tossun pohjassa oleva vastaava metallinpala? Vai onko kyse molemmista?

Jäljet ovat oikeastaan aika mielenkiintoisia: monet ovat lyhyitä pitkittäis- tai poikittaisnaarmuja, jotka voisivat olla sekä renkaan että tossun luiskahduksia mustan jään aikaan, mutta välillä on omituisia, pitkiä naarmuja. Onko pyöräilijän jarru mennyt lukkoon ja ajoneuvoa on ollut pakko työntää eteenpäin, vai mistä on kyse?

Säännöllistä lukijaani(?) saattaa yllättää, etteivät naarmut varsinaisesti häiritse minua. Joskus alussa, kun polkupyörällä maastossa ajamisesta tuli oma lajina (minä olen sitä aina tehnyt, mutta en yleensä harrasta "lajeja"), niin pyörien aikaansaamat jäljet kaupunkien ympäristöissä olivat huolestuttavia. Lähinnä voimakkaat jarrutukset alamäissä tekivät syviä uurteita ja silloin tuli mieleen, mitä nämä tyypit saavat aikaan oikeassa metsässä. Mutta ei. Vaikka kaksi pyöräilijää pystyvät ruttaamaan sammaleita helposti enemmän kuin tuhat kävelijää, niin ei täällä näy sellaista.

Ennen oli miehet merillä ehkä rautaa, mutta nykyään metsissä niillä on runko ja/tai nastat titaniumia(tm)!

Naarmut ovat valkoisen ellipsin sisällä - ellipsi on piirretty jälkikäteen... JK Kohta sitten kun olin vielä ottanut kengät pois ja istunut vähän aikaa silmät kiinni ja jalat ristissä, niin lähdimme sieltä kalliolta suoraan kohti järveä. Jyrkässä kallion reunassa olivat oheiset naarmut, joten nuo ainakaan eivät ole polkupyörästä, ellei sitten ole joku ihme metsäpompputaituri. Veikkaan kuitenkin suunnistajaa, nimittäin suunnistusrasteja Kaupissa on aika paljon. Osa niistä on aika vanhoja, niillä on luistimetkin, jos tunnet vitsin.

Poikittaisnaarmujälkiä ns. 2000-luvun polkupyöräinnostuksen ajalta Tampereen Kaupista. Kuvan alareunassa valkoinen koira, joita silloin vielä pidettiin ihmisten lemmikkinä. Vielä lähempänä kotia olivat viimeiset naarmut ja nämä kyllä ovat polkupyörästä, tai sitten joku askeltaa tosi omituisesti tosi omituisilla kengillä.

JJK Kaikki jälkikirjoitukset sähköisessä mediassa ovat edelleenkin huijausta, mutta tällä kertaa asiassa on se totuus, että alku kirjoitettiin metsässä ja nämä nyt vasta kotona.

13. toukokuuta 2007

Kansallistunne, nationalismi ja monikulttuurisuus?

Aamulehden perjantain 11.5. Alakerta on Maanpuolustuskorkeakoulun tutkijan ja poliittisen historian opettajan, Sampo Terhon "Suomalaisuus on hyvä keksintö" (ei ilmaisena netissä).

Terho tiivistää, miten Suomessa "kansanhenki" ja "nationalismi" ovat syntyneet 150 vuotta sitten (alkaneessa prosessissa). Snellman, Runeberg, Topelius ja muut lauantaiseuralaiset elivät ja vaikuttivat vaiheessa, jossa Suomessa asuvat pääsivät enemmän tai vähemmän itsenäisiksi päättämään omista asioistaan monen sadan vuoden ruotsalaisten ja venäläisten vallan jälkeen.

Terho, kuten minäkin, on sitä mieltä, että "ilman minkäänlaista kansallistuntoa ja kansalaisten yhteenkuuluvaisuuden tunnetta olisi vaikea kuvitella toimivaa valtiota". Mutta mitäpä sillä valtiolla? "Kansallisvaltio, jossa ihmiset ovat olleet valmiit tarjoamaan toinen toiselleen ilmaisen koulutuksen ja terveydenhuollon." Se on jo jonkinlainen syy valtiolle.

No, jos tuo on jo saavutettu, niin voiko kansallisvaltion heittää jo menemään? Ei, sitä voidaan pitää kulissina, kun samanaikaisesti tehdään kaikkea epänationalistista, myydään omaisuutta ulkomaille ja siirretään työ ja tuotanto - ja hyvinvointi - ulkomaille.

Minusta kansallistunne on täysin positiivinen tunne käytännöllisellä tasolla tarkasteltuna. Kuvaus oli jo edellä. Terho kuitenkin haluaa kumota nationalismin arvosteluja hieman epäilyttävillä tavoilla.

"Varsinkin vasemmisto ja vihreät ovat vaatineet nationalismin korvaamista kansainvälisellä solidaarisuudella ja monikulttuurisella yhteiskunnalla." Demariperheessä vihertäväksi sosialistiksi kasvaneena en oikein näe kansainvälistä solidaarisuutta tai monikulttuurisuutta nationalismin ja kaiken sen edustaman hyvän vastakohtina tai vastustajina.

Kansainvälisyys ja kansainvälinen solidaarisuus ovat inter-nationalismia eli itsenäisten valtioiden välistä yhteistyötä. Eivät internationalismin toimijat ole epänationalistisia epävaltioita. Ei kansallisuusaatteen synnyn aikaan hyveeksi nostettu "epäitsekkyys" tai "lähimmäisenrakkaus"kaan tarkoita itsenäisen persoonan häviämistä. Päinvastoin.

"Monikulttuurisuus" on ongelma niille, jotka luulevat, että yhteiskuntaa yhdistävät vain (yksi oikea) uskonto tai vaalea ulkonäkö. Yhteiskunnan tekevät käytännössä ne, jotka asuvat tietyllä alueella ja ovat omistautuneet sen alueen ihmisten hyvinvoinnin edistämiseen. Sellaisten ihmisten täytyy hyväksyä ihmisten erilaisuus. Erilaisetkin ihmiset voivat löytää yhteisen yhteiskunnan ajatuksen.

10. toukokuuta 2007

Siitä sambaria, mitä kaapista löytyy

Ehdin jo tänään aloittaa lohkoperunoiden valmistuksen (tytär kuori siis...) kun vielä ideoin illallisen kokonaisuutta. Silloin tuli mieleen kaapissa oleva sambar masala -paketti. Sambar on siis etelä-intialainen kasvisruoka, hyvin samantapainen kuin karrit ja sabjit.

Masalapaketin kyljessä on jopa resepti: "Pese ja pilko 500 g kasviksia kuten munakoisoa, rumpukeppejä (tälle suomenkielinen nimi: Moringa oleifera, drumstick), kesäkurpitsaa, perunoita, herneitä, kukkakaalia jne.. Keitä 200 g puolikkaiksi kuorittuja kyyhkynherneitä (no ei varmasti löydy tolla nimellä kaupasta, mutta "toor dal" tai "split pigeon peas" voi auttaa) 8 dl:ssa vettä 40 minuuttia. Säilytä vesi. Liota 50 g tamarindia 1 dl:ssa vettä, siivilöi massa eroon ja sekoita daaliin. Paista erikseen 100 g pilkottuja tomaatteja, lisää kasvikset, 20 g sambar masalaa, suolaa ja jatka paistamista 5 min. Sekoita kasvikset daaliin ja veteen ja anna kiehua hiljaa 20 min." Kas noin.

Olen pahoillani tästä ei-ruokahalua herättävästä kännykkä kuvasta, mutta se on ainoa, jonka tulin (jälkikäteen) ottaneeksi... Meillä ei toki ole minkäänlaisia rumpukeppejä kotona, eikä varsinkaan näitä luonnon omaksi Viagraksi mainostettuja vihanneksia, joita aidosta sambarista ainakin minä työntelen lautasen reunalle - ovat näet suhteellisen kovia. Samoin korvasin toor dalin punaisilla linsseillä ja vaikka laitoin vain porkkanaa, lehtiselleriä (siitäkin jää vihreitä tikkuja kun ei pilko poikittain lyhyeksi) ja munakoisoa, mutta hyvää tuli. Rakenne on aika tiivis intialaiseen sambariin verrattuna, mutta tämä olikin tarkoitettu veitselle ja haarukalle perunoiden kanssa.

Etelä-intialaiset siis syövät sambaria dosien ja idlien kanssa (ja oikeastaan millä tahansa aterialla), mutta kun mulla oli jo ne perunat uunissa, niin tästä tuli tällainen tyypillinen yläkarppaajien arki-illallinen.

(Mitä tuossa sambar masalassa sitten on? Korianteria, kurkumaa, juustokuminaa, chiliä, sarviapilan siemeniä, mustia sinapinsiemeniä, suolaa, mustapippuria, keltaisia sinapinsiemeniä, linssejä, kuminaa, neilikkaa, muskottipähkinää, muskottikukkaa, kanelia, kardemummaa, inkivääriä ja hajupihkaa - kaikki jauhettuna. Olisin siis löytänyt kaikkia kaapista, mutta jauhaminen Jamie Oliverin vehkeellä olisi ollut aika työlästä. Valmiilla sekoituksilla on puolensa.)

9. toukokuuta 2007

Ohjatun rentoutumisen raskas tehtävä

Maanantai Hesarissa oli Elämä & Terveys -sivulla Ninni Lehtimäen Näin minä liikun -kolumni (maksullinen juttu), jossa toimittaja kertoo siitä, miten joogatunneilla käytetyistä mielikuvista ja ohjatuista rentoutuksista.

En itse käy joogatunneilla (kirjoittaja ilmeisesti käy, koska hänellä on useita kokemuksia ja kirjoituksessa kohta "olen siirtynyt suosimaan mahdollisimman fyysisiä joogatunteja"), mutta olen kuitenkin sen verran ollut erilaisissa ryhmäjoogaharjoituksissa, että tiedän tilanteen. Myös vedin useamman vuoden joogatunteja ja silloin yleensä myös loppurentoutuksessa puhuin läpi jonkinlaisen rentoutuksen ja sen jälkeen maattiin pari minuuttia hiljaa shava'sanassa (kuolleen asennossa).

Kun itse olen ollut ryhmän jäsen ja rentoutumassa, niin olen usein nukahtanut ohjattuun rentoutukseen ja toisinaan kysynyt jälkikäteen, miten rentoutuksen loppu oli mennyt... Joskus vetäjänä kokeilin sitä, että en puhunutkaan mitään, mutta se ei viikkotuntiryhmässä toiminut yhtä hyvin. Niin osallistujat sanoivat kysyttäessä.

Oikeasti joogan rentoutukseen ei kuulu mikään erityinen mielikuvajuttu, mutta monia se auttaa - rentoutumaan tai nukahtamaan. Shava'sanaan voi kuulua tietynlainen keskittyminen ja oman kehon läpikäyminen (mikä jo itsessään on hyvä harjoitus kehotietoisuuden lisäämiseksi), mutta ei lämpimiä auringonpaisteita tai rantavedessä kellumista, meren pohjan aarteista nyt puhumattakaan.

Muutenkin jooga ei oikeastaan ole mikään ryhmäliikuntalaji, vaan henkilökohtainen harjoitus ja enimmäkseen kannattaisi tehdä itselle eikä ryhmälle tai ryhmän vetäjälle sopivia asanoita, mutta kaikki muuttuu - tai aikansa kutakin, miten sen nyt ottaa.

Tuollainen mielikuvien ohjaus on suggestiota, joka ei ole joogalle vieras käsite, mutta ei varsinaisesti kuulu siihen. Joogan suggestio on pääasiassa autosuggestiota, mitä meditaatio suurelta osin on eli ohjataan omaa mieltä (ja siten osin myös ruumiin toimintoja) mielen sisältöjen: äänien, värien ja muotojen avulla.

Pelkkä shava'sanakin ilman mielikuvia on erittäin tehokas rentouttaja, jos sen tekee oikein: makaa selällään tasaisella, suhteellisen kovalla alustalla, silmät kiinni, käsivarret vartalosta hieman irti kämmenet ylöspäin ja jalat hieman toisistaan erillään. Totesin tuon yksinkertaisen asennon tehon jo joogaan tutustumiseni alkuvuosina, kun Ateenan helteessä ainoa aika päivästä jolloin ihoni oli kuiva eikä hikinen, oli tuon rentoutuksen jälkeen. Sitä voi käyttää joskus myös kun "levoton olo" haittaa nukahtamista, mutta tarkoitus on mennä lattialle vähäksi aikaa rentoutumaan ja sitten takaisin sänkyyn nukkumaan. En itse asiassa muista, että olisin ikinä nukahtanut shava'sanaan rentoutuessani itsekseni asanoiden jälkeen.

Nykyään Suomessakin joogaa pidetään paljolti liikuntana ja esimerkiksi notkeuden lisääjänä, mutta ehkä vielä joskus sen enemmän fyysis-psyykkiset puolet löydetään uudelleen. Se voi myös "hiljentää" mieltä, mutta ei toki niin, ettei "ajattelisi mitään". Se on syvää unta tai kuolema, jos ei mitään ajattele. :-)

7. toukokuuta 2007

Jos uraani halkeaa...

Ydinsota ei ole ajankohtainen uhka. Ydinvoimakin on virallisen mielipiteen mukaan vain ratkaisu nykyisiin uhkiin. Toisin oli ennen. Monet ovat varmaan nähneet amerikkalaisia Duck and cover -filmejä, mutta mitä suomalaiset olisivat silloin tehneet, jos pommi olisi räjähtänyt?

Suojaan, suojaan mentäisiin edelleenkin, mutta eihän siitä puhuta. Se tuli mieleen, kun tänään Pikkukakkosen hauskassa lastenohjelmassa animaatiohahmo keksi arvoituksen vastauksen pilvestä, joka muuttui sienen muotoiseksi...

En tiedä, minkälaiset ohjeet nykyään väestönsuojelusta vastaaville annetaan, mutta perimässäni Taisteluaineet ja taisteluainesuojelu -oppaassa vuodelta 1960 on mielenkiintoinen kaavio. Sen käyttö perustuu siihen, että kun ydinräjähdyksen välähdyksestä on kulunut noin kuusi minuuttia, noustaan kellarista hetkeksi kiikarit ja etäisyysmittari mukana ja arvioidaan sienipilven kokoa. Sen jälkeen kaaviosta voidaan arvoida räjähdyksen voimakkuus!

Miksi räjähdyksen voimakkuutta pitäisi arvioida? No, sitten on toisia kaavioita, joissa voi tuulen voimakkuuden ja muiden tekijöiden perusteella arvioida säteilyn vaarallisuutta. Toivottavasti näitä kaavioita ei koskaan tarvita (uudempia löytää tietty netistä). Taidan viedä kuitenkin opuksen takaisin tuonne kellariin. Minä luin tätä jo aika pienenä, mutta taidan näyttää tämän omille lapsilleni vähän myöhemmin.

6. toukokuuta 2007

Tietomme rajat

Hesari julkaisi 28.4. jutun "Meditaatiota tuodaan Suomenkin kouluihin". Itse juttu on Hesarin nettiarkistossa, mutta maksullinen. Melkein jo menin sen luettuani kirjoittamaan Hesarin keskustelupalstalle kommenttini informatiivisesta uutisoinnista ja meditaatiosta noin yleensä, mutta kun muutaman päivän päästä pääsin katsomaan, mitä sinne oli jo kirjoitettu, niin annoin sitten olla.

No, eikös ystäväni Aamulehti "yllättänyt" viikkoa myöhemmin. Toki. Vastaava päätoimittaja Matti Apunen oli kirjoittanut pääkirjoitussivun "Ylänurkkaan" kolumnin Makaamalla maailma kirkastuu - tämä on siis ainakin vielä luettavissa netissä ilmaiseksi...

Otsikointi kertoo paljon ja kaikki voivat siis lukea, miten Apunen on saanut innoituksensa tuosta Hesarin "uutisesta". Apusen mielestä ajatus "sukeltamisesta ihmisten ajatusten alle" "kuulostaa niin 60-luvulta, että täytyy oikein ihmetellä, minkä hippirojukasan alta tämä ... on löydetty". Niinpä.

Apusen mukaan "Opetushallituksen housupukuinen iskuryhmä istuu meditaatiopilvessä" jne., mutta jostain syystä minä en saanut sellaista vaikutelmaa kyseisestä "uutisesta". Ehkä Apunen tietää enemmän kuin kertoo ja minä taas haukun väärää puuta. Itse lähinnä ihmettelin, miksi Opetusministeriö olisi jotenkin virallisesti ottanut vastaan Transsendettinen meditaaatio -liikkeen edustajia ja Hesari uutisoi asiaa jotenkin neutraalisti ja otsikoi epäilyttävästi. Oikeasti olen tutustunut TM:än 80-luvun alussa ja tiedän heidän toimintatavastaan jotain. Suomenkin tilaisuus on osa heidän kiertueitaan eikä ilmeisestikään Opetushallituksen ideoima tai näkökulmia meditaation esitellyt seminaari aiheesta.

Avauksen jälkeen Apusella on kolme ajatusta: TM-mies Deans (on blogi, on) puhuu asiaakin kun viittaa siihen, miten nykyisessä tietotulvassa hukataan "kyky erotella isoa tietoa pienestä"; ei ole uskottavaa, että "mietiskely- ja rentoutustuokio" parantaisi parhaiten suomalaisen opetuksen tasoa, vaan "armottomuus epäjohdonmukaista ajattelua vastaan tekisi sen" ja herra Apunen tekee samaa kuin nämä meditaatiomiehet sanovat tekevänstä hippikeinoillaan yksinkertaisesti makaamalla sohvallaan.

Tämä ei ole minun, vaan tyttäreni muovailema lintu, ja siksi kai tällä on vähän luonnettakin...

Tämän ei pitäisi enää yllättää minua, mutta jotenkin pysähdyin miettimään, miten voi olla, että yhden suurimman suomalaisen sanomalehden päätoimittaja, maisterimies ja kaikkea, voi olla noin tietämätön siitä, mitä meditaatio on. Sohvalla makoilun (oli se sitten miten rentouttavaa tai ajatuksia herättävää tahansa) vertaaminen meditaation on kuin vertaisin puuhastelujani muovailuvahan parissa Aardman-studion aikaansaannoksiin.

En tosin ole muovaillut kovin paljon tai usein, mutta periaatteessa käytän siis samaa välinettä kuin Aardman-väki, aivan samoin kuin sohvalla makaavalla päätoimittajallakin on ruumis ja mieli (hänellä on ehkä omasta mielestään sielu, mutta ei nyt kinastella siitä tällä kertaa). Minä vain käytän muovailuvahaa aivan eri tavalla kuin ammattianimaattorit, enkä ikinä saa ns. eläinhahmojani esittämään mitään tunteita, en ainakaan niitä, mitä yrittäisin.

Apusen täydellinen tiedon ja ymmärryksen puute koskien meditaation tekemistä, toimintaa ja vaikutuksia johtuu tietysti (toivottavasti!) siitä, että hänelle ei yksinkertaisesti ole kukaan koskaan kertonut siitä mitään, eikä edes antanut mitään ymmärrettävää kirjaa luettavaksi.

Jos arvaukseni on oikea, niin se on ymmärrettävä, mutta valitettava. Surullista on myös se, miten Apunen maailmankuvansa mukaisesti yrittää sanoa meditaatiosta jotain ja menee pahasti kiville (meinaisin kirjoittaa "metsään", mutta sehän voi olla hyödyllistä ja positiivistakin...).

Ei meditaatiota ole keksitty tai unohdettu 60-luvulla tai hippien nousun ja laskun myötä. Se oli vain yksi vaihe, jolloin tietoa meditaatiosta tuli tänne "länsimaihin". Yhtä ohutta ymmärryksen ja viisauden tasoa osoittaa siis meditaation vertaaminen sohvalla makaamiseen. Jos jotain positiivista siitä yrittää keksiä, niin päätoimittaja on löytänyt jotain ruumiin- ja mielentoimintojen välisestä yhteydestä. Esimerkiksi joogaperinteessä se on löydetty tuhansia vuosia sitten ja jo kauan sitten jalostettu hieman pidemmälle kuin mitä tämä nykyinen suomalainen taso "sohvalla on hyvä rauhoittua ja miettiä asioita ja liikunnan jälkeen on hyvä olo" on.

Noloksi tämän tekee se, että Apunen haluaa "armottomuutta epäjohdonmukaista ajattelua kohtaan", mutta ei ota nyt huomioon sitä, että ihmisen ajattelu ja maailmankuva voiva t olla (ja terveellä ihmisellä ovatkin) johdonmukaisia, mutta vain oman tietämyksen, kokemusten ja kykyjen rajoissa. Kun hieman laajennetaan piiriä tai edes tunnetaan se oma piirimme, ei tilanne ja omat ajatukset välttämättä näytäkään enää niin johdonmukaisilta.

Vai onko Platon nyt täysin diskreditoitu, kun hän puhui ajatusten takana olevasta ideoiden maailmasta? Idea-sanaa on kyllä käytetty kolumnin tilatäytetekstivitsissä lehdessä, ei netissä. "Länsimaissa" usein halutaan sanoa kulttuurimme perustuvan antiikin kulttuurille, mutta sieltäkin on kovin vaikea seuloa niitä kehittämisen arvoisia ajatuksia hylättävien (ja hylättyjen!) joukosta.

Jotenkin vaan toivoisi, että toimittajat olisivat fiksumpia ja auttaisivat ihmisiä aina vaan fiksuuntumaan, mutta tällaistahan tämä on... Median tavoitteita tai sen tekijöitä ei ole valittu (vain) fiksuuden tai yhteisen edun ajamisen perusteella. (Eikä Jounin tai jonkun muun tarvitse nyt huomauttaa, että "toimittajatkin ovat vain ihmisiä" tai muuta triviaalia. :-)

7.1 Mistä me emme tiedä, siitä meidän ei tulisi kirjoittaa edes kolumneja.

1. toukokuuta 2007

Musta kumina on hyvää

Mustakumina (Bunium persicum) tai musta kumina on suhteellisen harvinainen mauste, mutta tulin sen daalireseptissäni maininneeksi, joten tämän tästä jokun googletus osuu tähän blogiin. Sitä saa nykyään aasialaisista ruokakaupoista, kuten monia muitakin meillä harvinaisempia mausteita ja ruoka-aineita. Nettilähteiden mukaan se on siis käytössä Pohjois-Intian, Tadžikistanin ja Afganistanin alueella, joten kun resepteissä lukee "black cumin", "kala jeera" tms., on tämä oikea mauste.

Musta kumina ei ole varsinaisesti mustaa, mutta jos sitä vertaa tavalliseen juustokuminaan (Cuminun cyminum), jota on kuvan ylälaidassa, niin onhan se tummempaa. Siemenet (wikin mukaan juustokuminassa siemenet, mutta mustakuminassa hedelmät...) ovat myös pienempiä, selkeästi ohuempia - ja eri makuisia! Maku on samantapainen, aromaattinen ja ehkä hieman savuun vivahtava - tai sitten tapaamani näytteet on kuivattu jossain afganistanilaisen saunan lauteilla.

Näistä kumpikaan ei siis ole se "tavallinen" kumina (Carum carvi), jota Suomessa tavataan laittaa esimerkiksi leipään. Koska englannin "cumin" on kuitenkin niin helppo vahingossakin kääntää suomeksi "kuminaksi", niin liikkeellä on aika paljon reseptejä, joissa väärin ehdotetaan mausteeksi kuminaa, kun pitäisi olla juustokuminaa.

Että kääntämisen maailma olisi mielenkiintoista ja resepteihin tulisi variaatioita, niin bengalin kielessä "kalo jeera" ei tarkoita samaa kuin hindin "kala jeera", vaan ihan eri maustetta eli ryytineito-nimisen kasvin (Nigella sativa) (aivan erinäköisiä, nimittäin sipulin siemenien näköisiä) siemeniä, joita joskus tarkoitetaan reseptien englanninkielisillä nimillä "black onion seeds" (ei mitään tekemistä siis sipulin kanssa) tai näköjään myös "black caraway" (joka tietysti kääntyisi suomeksi musta kumina...)

Nämä ja monet muutkin ruoka-asiat selviävät muuten Raholan syötävistä sanoista, joiden osoite näyttää nykyään olevan www.ruokasanastot.net. Tosin siellä näistä kuminoillekin saa taas uudet nimet ja tarinat...

Maukkaat uunipaprikat

Leena bongasi tuossa kuukausi sitten yhdestä lukemattomista keittokirjoistamme erittäin herkullisen reseptin: Piemontelaiset paprikat - ja tietystikin niiden vegemuunnelman. Ne ovat periaatteessa paprikoita, joiden sisällä on tomaattia, oliiveja ja kapriksia ja paistetaan uunissa.

Nyt kun näitä on pari kertaa tehty (eilen viimeksi), niin täytyy myöntää, että yksinkertainen on kaunista. Ainoastaan yhdellä kerralla tuli vahingossa laitettua balsamiviinietikkaa valkoviinietikan sijaan ja maku ei ollut täydellinen.

PIEMONTELAISET PAPRIKAT

punaisia paprikoita halkaistuna niin, että kanta säilyy
tomaatteja lohkoina
mustia oliiveja (kivelliset Lindat ovat edelleenkin parhaita)
kapriksia
tuoretta basilikaa
oliiviöljyä
valkoviinietikkaa
suolaa
mustapippuria

Laita paprikanpuolikkaat uunivuokaan, täytä kohtuullisella määrällä
tomaattilohkoja, oliiveja ja kapriksia. Lisää basilikan lehdet, 
öljyä, etikkaa, suolaa ja mustapippuria. Paista 200 asteessa noin 
puoli tuntia - paprikat saavat hieman mustua reunoista.

Tämä resepti on mukautettu Celia Brooks Brownin kirjasta Uusi kasviskeittiö (jonka kannessa paprika jököttää polentakakun päällä!).

Tämä on siis täydellinen kasvislisäke, ei kokonainen ateria. Eilen tätä syötiin parsoilla muokatun peruna-mozzarella -struudelin kanssa.

28. huhtikuuta 2007

Se ulkonäkö, se ulkonäkö

Internetin hienoja puolia on esimerkiksi se, kun katselee televisiota ja tulee mieleen joku asia, missä joku näyttelijä on ollut tms. merkittävää, niin ei tarvitse vaivata hidasta päätään tai saada oivalluksia kaksi päivää myöhemmin, kun voi googlettaa.

No, eilen makasin yksin sohvalla ja katselin ensin BBC:n tuottamaa karua Dirty Pretty Thingsiä ja sitten TV-elokuva(!) Black Riveriä ja jälkimmäisessä tuli ruutuun se nainen, se Housesta, siis Lisa Edelstein ja siitä tietysti mieleen, miten pari kuukautta sitten lehdissä puhuttiin Petri Räisäsen seurustelusta tämän Kansainvälisesti Tunnetun Näyttelijättären kanssa.

Siis Google auki ja eikös sieltä löydy parin napsautuksen päästä joku House-fanien "foorumi", jossa aika moni haluaa sanoa, miten Räisänen on ruma, NaisMainen(!), liian lyhyt jne. jne.

Pitäisikö tästä vetää johtopäätös, että tv-ohjelmia ja niiden näyttelijöitä fanittavat ihmiset ovat rakentaneet maailmansa kovastikin ulkonäköön perustuvaksi vai onko tämä yleisempääkin?

Typeräähän tätä on kysellä ja varsinkin, jos joku tuntee minut, niin tietää minun olevan lyhyt, pitkätukkainen (kolmannen kerran viimeisten 25 vuoden aikana) ja muutenkin naurettavan näköinen. Onko minulla siis oma letti oven välissä? En tiedä, jotenkin sitä vaan turhautuu ihmisten näkemyksiin ihmisenä olemisesta.

(Hah - oikeasti halusin vain kirjoittaa jotain huhtikuussakin - bloggeriin on tullut hieno aputekstikin tuohon alle: Tämän blogitekstin luokkatunnisteet: esim. skootterit, loma, syksy, joten käytetään nyt niitä Quadropheniaa odotellessa.)

31. maaliskuuta 2007

Miksi lapsemme eivät virvo?

(Nyt ehtii vielä tämän ennen kuin huomenna varmaan ovikello soi...)

Olemme sanoneet lapsillemme, ettemme tue virpomista kuten emme tue pääsiäistäkään sen uskonnollisilta osiltaan. (Vaimo oli tosin taas eilen päätynyt kertomaan lapsille, miksi pääsiäinen on kristityille merkittävä juhla...)

Lasten mielestä on tietysti hauskaa ja houkuttelevaa, jos saisi pukeutua hassusti ja mennä naapureiden ovikelloja soittamaan ja karkkia pyytämään. Ei ole mikään ihme, että lastentarhanopettajat saivat tuon itäsuomalaisen perinteen länsisuomalaisilla höysteillä mukautetun version parikymmentä vuotta sitten niin hyvin leviämään koko maahan. Tiedän jopa yhden adoptioisän, joka ainakin aiemmin ja useampana vuotena peräkkäin pukeutui huiviin ja hameeseen ja sai ihan kohtuullisestikin karkkeja lastensa kanssa kulkiessaan.

Sama ideahan on myynyt hyvin läpi Pohjois-Amerikassa syksyisen pyhäinpäivän modernissa perinteessä ja jos meno tällaisena jatkuu, niin kyllä pian Suomessakin kysellään karkkia tai kepposta. Paitsi meidän lapset.

Tuemme sen sijaan Aitoa Perinteistä Pääsiäiskrääsää eli kevään merkiksi kasvatettavaa ruohoa, mutta erilaiset angloamerikkalaiset puput ja broilerituotannosta pelastetut tiput meiltä puuttuvat. Samoin munista huolimme vain suklaiset ja minä ostin yhden mämmin ja vaimo varmaan taas ensi viikolla keksii, että haluaa tehdä ortodoksiperinteen mukaista pashaa - vegetaarisena tietenkin. Ruokapuolella pääsiäishanukasta pitäisi kyllä joku kerta valmistaa. Tosin tänäkin vuonna taidetaan olla pääsiäiskokolla, mutta olisihan se sielläkin hyvä näytöslaji?

(Oikeasti on törkeää, miten aitojen taiteilijoiden tekijänoikeuksista välittämättä heidän tuotantoaan levitetään intternettiin, mutta kyllä tuokin pätkä on ollut minun mielessäni kaikki nämä vuodet ja sen näkeminen uudelleen oli vähintään yhtä hauskaa kuin ensimmäisellä kerralla.)


Adoptioperheiden välisestä ystävyydestä

Adoptioperheillä on paljon yhteistä ja yhdistävää. Adotpioon liittyy niin paljon peruskysymyksiä, ettei niitä kukaan normaali adoptioprosessia läpikäymätön ihminen kelaa samalla tavalla läpi. Tämä ei tarkoita, että olisimme jotenkin erinomaisen hyviä ihmisiä, mutta valikoituneita ja tietyllä tavalla koulittuja kyllä olemme.

Valikoituja olemme ensinnäkin vapaaehtoisesti siten, ettei adoptio tule edes mieleen kaikille ihmisille. Toiseksi kaikki sitä ajatelleet eivät suinkaan toteuta ajatusta. Sitten tulevat ulkoiset rajoitukset ja on tietysti hyvä, jos adoptiota ajattelevat ihmiset pystyvät itse luopumaan ajatuksesta, ettei rajoituksen tarvitse tulla viranomaisten taholta.

Mutta ulkoiset vaatimukset valikoivat meitä. Periaatteessa kuka tahansa pystyy adoptiovanhemmaksi eli ei tarvitse olla erityisen rikas tai koulutettu, mutta kyllä, asuminen pitää pystyä rahoittamaan itse eli tuloja pitää olla ja adoptiolapsia luovuttavien maiden taholta on myös omaisuusvaatimuksia.

Nyt kahdeksan vuotta adoptioperheitä tavanneena voin rehellisesti sanoa, että adoptiovanhemmat ovat fiksuja! :-) Enkä nyt tarkoita vain itseäni tai vaimoani, vaan tapaamisissa, valmennuskursseilla, henkilökohtaisissa yhteyksissä ja blogeissa ihmiset tuovat esille merkittäviä asioita ja pystyvät kommunikoimaan toisten ihmisten kanssa - joskus minunkin kanssani!

Kuvan pojat eivät ole adoptoituja tai orpoja, vaan intialaisia koululaisia

Tämä on mielestäni erittäin positiivista, sillä tämä liittyy myös lapsiimme. Jos me vanhemmat jaksamme pitää yhteyttä ja tavata ja saamme lapsemme tapaamaan toisiaan, niin se erittäin monen aikuiseksi kasvaneen adoptoidun kokemuksien mukaan voi olla erittäin merkittävää itse adoptoidulle.

Mehän toki olemme myös erilaisia ihmisinä ja perheinä, eikä aina kaikkien persoonallisuudet sovi yhteen toisten kanssa, mutta toisaalta olemme erittäin suvaitsevaisia, joten ehkä meistä itse kukin pystyy ylläpitämään suhteita ainakin siihen asti kunnes lapsemme ovat niitä aikuisia ja kertovat kokemuksiaan muille. :-)

Toki adoptioprosessiin ja vanhemmuuteen sisältyy myös kipua ja turhautumista, mutta se on elämää. Välillä tuodaan esille jopa sellaista turhaa, perinteistä "kärsimys jalostaa" tai "Siperia opettaa" -ajatusta eli että koska vanhemmuus vaatii kärsivällisyyttä ja me saamme lapsemme lahjaksi muilta ihmisiltä, niin meille pitää opettaa kärsivällisyyttä, kiitollisuutta ja nöyryyttä esimerkiksi venyttämällä adoptioprosessin kestoa. Se on aivan väärin ja kuten Hesari taas toissapäivänä kertoi (olen aiemminkin hämmästellyt tätä adoptiouutisointia), niin tällä hetkellä sekä prosessit kotimaassa hidastelevat monessa eri kohtaa että kontaktimaista lapsia tulee hitaammin. Toivottavasti kaikki taas muuttuu - kuten se on tässä kahdeksankin vuoden aikana tehnyt jo monta kertaa.

Asiat ovat mielestäni meille kaikille yhteisiä, koskevat ne sitten adoptioprosessia eli lasten saannin hankaloittamista tai helpottamista tai lasten elämää ja asemaa täällä Suomessa. Yhteyttä kannattaa pitää, yhdistykseen kannattaa liittyä (http://www.adoptioperheet.fi/), tapaamisissa kannattaa käydä (niitä löytää Adoptioperheiden ja Interpedian sivuilta), poliitikkoihinkin kannattaa pitää suhteita yllä ja intternettiin kannattaa kirjoittaa.

28. maaliskuuta 2007

Turhaa valittamista

Kirjoitin paikallisen voimalan koristevalojen turhuudesta myös kaupungin keskustelupalstalle ja sain jopa kolme kommenttia "aiheesta".

Onko tämä nyt hieno, erilainen, kiehtova, tunteita ja ajatuksia herättävä?

Olisihan minun pitänyt muistaa, että kun porvarit ovat saaneet pormestarin ja vielä valtakunnallisen vaalivoiton, niin kaikki pitää ottaa vaan positiivisesti, eikä "masentaa normaalisti ajattelevia ihmisiä negatiivisuutta pursuavilla jutuilla". Niin, energiansäästö on tosi negatiivista - tai ainakin pitäisi olla.

Minulta ei mennyt ohi suinkaan se, että Aamulehden jutun mukaan "ulkovalaistuksen energiankulutus pieneni", mutta kukaanhan ei ole vielä väittänyt, että energiankulutus pienenisi ulkoseinille ja taivaalle suunnattujen sinisten ja punaisten valonheittimien ansiosta. Niiden sammuttamisella energiankulutus pienenisi laskujeni mukaan vielä enemmän!

Sähkölaitos ei ole vastannut kuntalaisten julkiselle keskustelupalstalle, mutta henkilökohtaisessa sähköpostissa sähkölaitoksen toimitusjohtaja lohdutti minua, ettei kaikkia voi miellyttää. Sähkölaitokselle onkin siis tärkeämpää miellyttäminen ja positiivinen palaute eli mielikuvatalous kuin valosaaste tai energiankulutus... Miksi tämä on minusta jotain muuta kuin pelkkä mielipidekysymys?

Tämähän on selvästi henkilökysymys: Kommentoijien mukaan minä "asun väärässä ympäristössä", "en ole tähtiharrastaja", "perinteinen 'maksaa hirveesti, ei tällaista' -ihminen", minulla on ongelmia ja ennen kaikkea VA-LI-TAN. Ei ihmisiä saa masentaa puuttumalla kaikenlaisiin asioihin! Veriryhmänkin on parasta olla A++, kuten ystäväni Tomi minua opasti elämään näinä positiivisen yhtenäisyyden aikoina.

En myöskään ole tajunnut, miten "hirveä kolossi" ja "tylsä rakennus" saadaan värivaloilla "mielenkiintoiseksi" ja se on yllättäen "hieno, erilainen, kiehtova, tunteita ja ajatuksia herättävä". Tai nojoo, onhan toi viimeinen jo todistettu täälläkin päässä. Nyt kun olen useamman kerran nähnyt nuo loistavat tekniset uudistukset, niin saattaisin hyväksyä pohjoiskulman valoraidat, varsinkin jos ne ovat niitä LED-valoja ja muunneltavissa.

On muuten aika erikoista, että kun kommentoin sitä, miten rakennusten seinien valaiseminen on lisääntynyt kotikaupungissani, niin minulle ehdotetaan muuttoa paikkaan, jossa on vielä pimeää. Eikö niiden, jotka eivät pidä pimeästä, pitäisi muuttaa kesäksi lappiin ja Suomen talven ajaksi Tulimaahan?

Pimeys on osa vuorokauden ja pohjoisessa myös vuoden kiertoa ja totta kai jokainen saa hankkia kotiinsa ja työpaikalleen juuri niin paljon kynttilöitä ja halogeenilamppuja kuin haluaa, mutta julkiset tilat ovat yhteisiä. Niin ja joku kai on vielä 70-luvun "energiakriisinkin" jälkeen puhunut energian säästämisestä.

Tämä kuva on otettu muutaman kilometrin päässä Tampereen keskustasta On aivan totta, etten ole "tähtiharrastaja" (missään lajissa), enkä edes osaa katsoa tähdistä kellonaikaa kuten (pimeässä maalla asunut) isoäitini, mutta tykkään toki katsella taivasta ja viime aikoina olen käynyt tuossa metsän reunassa ja olen sattunut olemaan siellä useamman kerran juuri siihen aikaan kun Venus menee mäntyjen latvojen taakse, joten siitä laadukas kännykkäkamerakuvitus tällä kertaa.

Kohta tulee kesä, eikä tähtiä tai planeettoja Suomen vaaleilla taivailla näy, mutta nyt on vielä hyvä aika. Lisäksi taivaan ollessa kirkas, myös taivaalta heijastuva valo on vähäisempää ja voin nauttia pimeässä metsässä kävelemisestä. Myös lämmitystarve on paljon pienempi auringon lämmittäessä päivisin keskustan taloja ja siten voimalaitoksen savupilvetkään eivät loista taivaalla.

Uuden hienon automatiikan ansioista voimalan värivalothan menevät päälle "vasta" klo 18 eivätkä esimerkiksi katuvalojen kanssa yhtä aikaa, minkä saatoin havaita viime perjantaina. Silloin tietysti auringonvalo oli niin voimakasta, ettei värejä pahemmin näkynyt peltiseinillä, mutta onneksi ne näkyvät suoraan kadulle, niin että saatoin todeta automatiikan toimivan. Onkohan nyt jo otettu huomioon kesäaika?

23. maaliskuuta 2007

Nimilappu: MUNATON

Kananmunia syömättömänä ihmisenä olen tottunut siihen, että hyvin tilatussa ja tuotetussa kahvipöydässä löydän omat leivokseni merkittynä lapulla "munaton". Joskus munaton vaihtoehto on vaatimaton keksi kipossa ja kun siinä törröttää nimilappu, on se joidenkin muidenkin mielestä huvittavaa.

Tämä siis usein onnistuu ja tilanne on vuosien myötä parantunut, mutta toisaalta sitä myös tottuu omituisuuksiin: jos iltapäiväkahvilla on muille kakkua, eikä lappua löydy, niin pyytämällä keksiä tai suklaata saa hedelmäsalaatin tai jos kahvi tuodaan ennen kuin on tauon paikka, niin munattoman henkilön jäätelöpuikko löytyy hieman pehmenneenä jääkaapista.

Onko tässä siis narinan paikka? No, voisi tätä vielä petrata. Vieläkin aika monessa paikassa munaton kahvileipä tuottaa vaivaantunutta voivottelua. Minullehan tämä on elämäntapavalinta, enkä oikeasti kärsi, jos jään ilman kakkua, mutta on paljon kananmunalle allergisia, joten heille pitäisi aina olla tieto, sisältävätkö pullat munaa ja mitä sitten on vaihtoehdoksi (usein myös jotain maidotonta, gluteenitonta, sokeritonta ja mautonta).

Minä en siis ole allerginen, mutta edustan tässä pyytämättä heitäkin ja kannustan kaikkia muitakin vaatimaan ruokavalionsa mukaista ruokaa. Vaikka sitä ei aina saisikaan, menee siitä vähitellen viesti perille, että vaihtoehtoja (fiksuja!) voi miettiä etukäteen ja ilmoittaa selvästi, jos kinkkupasteija on ainoa elintarvike, mitä pöytään löytyy.

- Kukas täällä oli se munaton, kysyi keittiötyöntekijä lähestyessään kahvijonoa.

21. maaliskuuta 2007

Näkyvää saastetta

Ei, en tarkoita nyt noista savupiipuista tulevaa juttua, joka varsinkin maakaasuvoimalassa on enimmäkseen vesihöyryä. Samoin kaikkia nyt kiinnostava hiilidioksidi on suuressa ja pienessä määrin näkymätöntä.

Yllä on kuitenkin kuva Tampereen Naistenlahteen 70-luvulla rakennetusta voimalaitoksesta, jossa palaa kaasua ja turvetta ja tuotetaan kaukolämpöä ja sähköä. Ihan hyödyllinen laitos siis eikä tuossa koossa mikään erityisen kaunis laitos, mutta silti parempi kuin tuhannet keskustan öljykattilat lämmittämässä asuntoja.

Tampereen kaupungin sähkölaitos tykkää myös olla kovin edistyksellinen energiayhtiö ja puhua ympäristöarvoista. Valitettavasti vain siellä ei ihan välitetä kaikesta. Tällä kertaa kaupunkilaisen narinan aiheena on nimittäin valosaaste.

Kaikki kaupungeissa yli 20 vuotta asuneet ovat voineet huomata, että pimeää ei ole enää oikeastaan koskaan. Varsinkin, jos taivas on pilvinen, ne heijastavat niin paljon sähkövalojen tuottamaa valoa takaisnpäin niin paljon, ettei taivas todellakaan ole tumma. Hankalimpia ovat suoraan ylöspäin osoittavat valonlähteet, mutta talvisin tietysti suuri osa katuvalojen valosta heijastuu lumesta takaisin ylös.

Sähkölaitosta on arvosteltu ja kovisteltu siitä, että sillä on voimalaitos varsin kauniilla paikalla lähellä kaupungin keskustaa: Siinä todellakin on venesatamaa, kylpylähotellia, puistoa ja kaunista asuntoaluetta aivan vieressä. Ehkä sen vuoksi sähkölaitoksella on nyt toteutettu voimalan ulkonäön "siistiminen" ja "uudistus". On aivan OK, että seinäpeltejä maalataan tai uusitaankin parinkymmenen vuoden välein, mutta nyt on menty hieman yli. Voimala on nimittäin "koristevalaistu"! Tarkoitus on ilmeisesti tehdä parjatusta voimalasta tyylikäs ja "uusi maamerkki". Kysyn vaan miksi.

Tiedän kyllä monta syytä, miksi noin ei olisi tullut tehdä, ja miksi valot voisi vielä purkaa pois: Ensinnäkin ei ole mitään syytä tehdä päivisin länteen päin varsin näkyvää voimalaa näkyväksi myös pimeällä. Parhaillaan tätä kirjotettaessa valonheittimet valaisevat myös piipuista tulevat savupilvet sini-puna-valkoisiksi, ja ne loistavat puoleen kaupunkia.

Ylipäänsä voi miettiä sitä, miten järkevää on valaista rakennuksia ulkoapäin laisinkaan. Sehän on kovin yleistä nykyään, mutta enimmäkseen aivan järjetöntä. Ei se haittaa ketään, että pimeällä on pimeää, eivätkä rakennukset näy, ovat ne sitten tyylikkäitä julkisia rakennuksia, likaisia keskustan arvokerrostaloja, kylpylöitä tai näkötorneja. Antaa niiden olla välillä piilossa.

Toisekseen tuollainen "ulkovalaistus" on pelkkää energiantuhlausta, eikä lainkaan sovi vastuullisen kaupungin tai yrityksen toimintatapaan. Aamulehden kirjoittamassa jutussa sähkölaitoksen johtaja puhuu vain siitä, että valaistuksen tekeminen sinipunaiseksi ja pitkin seiniä leviäväksi maksoi vain 100 000 euroa enemmän kuin "tavallinen" teollisuusalueen valaistuksen uudistaminen, mutta vaikka energiaa tuottaakin yhtiö itse, niin sen tuottaminen fossiilisilla polttoaineilla maksaa meille kaikille kaiken aikaa.

Kolmanneksi nuo ulkovalaistukset ovat hyvin harvoin tyylikkäästi toteutettuja. On hyvin tavallista, että ihan kaikki valonheittimiet eivät ole aivan kohdallaan, vaan suuntaavat valonsa huti tai tietyissä kohdissa ohikulkijoiden silmiin, ja niin tälläkin kertaa on. Valaistuksen on suunnitellut menestynytkin tekijä, Roope Siiroinen, joka on käyttänyt sinistä valoa aiemminkin Tampereella. Nyt väri voi olla perusteltu, mutta Keskustorilla oleva, siniseksi valaistu jättihäkkyrä (linja-autojen "pysäkkikatos") hyytää vieläkin torilla kulkijoita.

Neljänneksi siis tuo valosaaste. Sähkölaitoksen tulisi tietää tästä asiasta, mutta ainakaan siellä ei välitetä siitä. Siiroistakin on haastateltu aiheesta jo 2002, mutta ainakin kirjatuissa vastauksissa hän selittää vain vähentyneistä sähkötehoista ja höpisee tähtisumuista. Ikävää.