4. joulukuuta 2006

Kun kohtasin murtomiehet

eli

Elokuvakohtaus kesäaamussa

90-luvun alussa Howard Kiewe Kanadasta kävi opettamassa suomalaisille polariaterapiaa ja muuta hyödyllistä muutaman kerran vuodessa. Varsinkin pariviikkoisen kesäsession loputtua meillä oli tapana mennä Tampereelle illanviettoon - käytännössä lopulta Dorikseen.
Yhtenä kesänä, kun valomerkin jälkeen poistuimme kesäyöhön, niin minä ajoin Mian autoa. Veimme Mian ja Veli-Matin hotelliin ja aloitimme matkan kohti majapaikkaamme, Hämeenkyröä. Howard istui varmaan edessä ja Hannu torkkui takapenkillä.
Rantatielle saavuttuamme aurinko aika mahtava Näsijärven takana, mutta Hannun toiveista huolimatta emme pysähtyneet ihailemaan sitä, vaan jatkoin ajamista kohti sänkyä.
Ylöjärven puolella auto alkoi pitää omituista ääntä ja Elovainion suoralla tajusin:

- Tää keittää! (aika kovalla äänellä)
No. Pysäytin auton pikaisesti siihen, missä nykyään on liikennevalot ja kaikenlaista ravintolaa, mutta silloin oli tien eteläpuolella vain jääkiekkokaukalo ja rautakauppa.
Aamu oli aivan uskomaton. Siniselle taivaalle noussut aurinko häikäisi ja kuumotti selkää, kun totesimme tilanteen: jäähdyttäjän vesi oli ilmeisesti loppunut - ja Mia oli tainnut sanoa tästä jotain...
Onneksi takapenkillä oli litran tyhjä limupullo, joten juoksin täysin hiljaisen kolmostien vartta Shellille. Shell oli tietenkin kiinni, mutta ulos oli unohtunut yksi vesikannu. Yllättäen siellä oli juuri ja vain juuri yksi pullollinen vettä. En siis ottanut tyhjää kannua mukaan, vaan palasin autolle täysi vesipullo mukanani.
Avasimme jäähdyttäjän korkin ja kaadoimme sinne litran vettä. Oli aika selvä, ettei siitä yhdestä litrasta ollut vielä paljonkaan apua kuumalle koneelle.
Silloin kävelytietä pitkin Huurteen ja Laminon suunnasta lähestyi suurikokoinen, tukeva, viisikymppinen mies, joka jo tullessaan huuteli jotain, tuli tien yli ja viereen päästyä kysyi: - Mikäs pojilla?
- Auto vaan keitti, yritin vältellä laajempaa keskustelua, mutta mies jatkoi aika nopeasti - mulla on talli tuossa lähellä, haetaan sieltä, ja viittoi rautakaupan suuntaan.
Mikäs siinä, uskoin lopulta miehen vakuuttelun, otin tyhjän pulloni ja lähdin hänen kanssaan, Howard jäi vahtimaan autoa ja Hannua.
Mies oli aika puheliaalla päällä ja oli aika pian selittänyt miten oli ollut veljensä luona, mikä on sinänsä hyvä asia, koska vuosien aikana on sattunut kaikenlaista, mutta siinä illan aikana oli tullut otettua aika paljon ja siitä oli sitten tullut sellainen riitakin, että veli oli heittänyt miehen ulos, joten nyt ei auttanut muuta kuin kävellä kohti kotia, tai mennä tallille vähän nukkumaan ensin.
Mies ei oman puheensa mukaan myöskään ollut pitkään aikaan kävellyt näin paljon ja nyt oli tullut käveltyä aamuauringossa otsa hikeen ja kun katselin miehen puuskutusta, niin olin jo valmistautumassa antamaan elvytystä ihan tuotapikaa.
Mitään ikävää ei kuitenkaan enää tapahtunut, vaan kävelimme ja juttelimme ja kun pääsimme rautakaupan etuoven kohdalle, niin rakennuksen takaa kuului lasin helähdys. Sellainen, kun lasi lyödään rikki.
No, mehän kurkistimme rautakaupan piha-alueen verkkoaidan läpi nurkan taakse ja siellä oli kaksi murtomiestä puuhissaan. He olivat todellakin ilmeisesti juuri rikkoneet maan tasalla olevan ikkunan päästäkseen sisään ennen kaupan avautumista, mutta kun me siellä kurkimme ja mies taisi vierestäni jotain huutaakin, niin aikaiset asiakkaat lopettivat toimintansa ja lähtivät poistumaan rautakaupan taakse, kohti valtatietä.
Minä ja mies palasimme takaisinpäin kaupan toiselle kulmalle, ja siellähän ne murtomiehet kävelivät valtatien suuntaista kävelytietä samaan suuntaan, mistä me olimme juuri tulleet - siis suuntaan, mihin olimme pysäköineet automme.
Yritimme lähestyä miehiä, jotka osin peittivät kasvojaan, ja mies huusi heille erilaisia pysähtymiskäskyjä, mutta vastaukseksi tulikin tyly: - Älkää tulko yhtään lähemmäksi tai saatte tästä, ja kun rautaputki oli oikeasti koholla, niin pysähdyimme ja mies sanoi terävästi: - Nyt mennään soittamaan poliisit.
Ei siis ollut kännyköitä, mutta oli miehen aiemmin mainittu talli lähellä, joten sinnepäin, sinnepäin.
Pääsimme takaisin rautakaupan kulmalle, kun huomasimme, että kaupan edessä oli henkilöauto, jota siinä hetki sitten siis ei ollut.
Salapoliisi minussa oli herännyt, joten nopeasti päättelin tämän olevan jalkaisin liikkuneiden murtomiesten noutaja ja raapustin auton rekisterinumeron nopeilla ja tarkoilla autonavaimen vedoilla muovipulloni mustaan pohjakappaleeseen.
Ryntäsimme auton luokse ja mies varmaan kysyi: - Mitäs täällä?, tai muuta nerokasta, mutta mitäpä se Aamulehden jakaja aamuviideltä muuta tekee kuin jakaa lehtiä.
Jätimme häiriötekijän nopeasti (emme siis kertoneet kaikkia siihenastisia tapahtumia) ja jatkoimme matkaa miehen tallille yhä kiihtyvällä tahdilla.
Talli ei ollutkaan kaukana, vaan ihan pienen matkan päässä todellakin. Mies avasi kuorma-autotallin oven, näytti minulle, missä on vesihana ja ämpäri ja meni konttoriin soittamaan puhelimella.
Huikkasin miehelle kun astiani olivat täynnä ja lähdin takaisin autolle.
Kun pääsin rautakaupan eteen, kohtasin poliisit. Siinä oli tavallinen poliisiauto ja he avasivat ikkunan. Selitin tilanteen nopeasti ja he lähtivät hakemaan miestä, joka oli siis heidän tuttunsa. Yritin vielä sanoa, että murtomiehet eivät ehkä ole kovin kaukana, mutta heidän mielestään oli kuitenkin parempi hakea Reska tms. ensin.
Minä kävelin niin nopeasti kuin nyt vesiämpärin kanssa voi kävellä suoraan kävelytielle, missä ei näkynyt enää murtomiehiä tietenkään ja valtatielle, missä näkyi meidän automme, mutta ei Howardia tai Hannua - ei myöskään sisällä ainakaan istumassa.
- No, pojat ovat varmaan supliikkimiehinä saaneet kyydin Hämeenkyröön ja autolla odottaa minua viesti tuulilasissa vaikka huulipunalla, ajattelin terävästi, mutta virheellisesti.
Kävelin kohti autoa, kun poliisin maija saavutti minut ja pysähtyi kohdalleni. Aioin juuri alkaa kertoa murtomiesten pakosuuntaa, kun ikkunassa ollut poliisi alkoi tivata henkilöllisyyttäni. Kuultuaan sen ja nähtyään ajokorttini hän puhui radiolla toisille poliiseille ja sanoi lopuksi: - OK, mutta kysyi heti perään: - Kukas tuo on?
Katsoin taakseni, ja meitä kohti käveli Howard (ilman Hannua), joten sanoin: - Howard Kiewe, mihin poliisi vastasi: - Aha, sanoi poliisi, sulki ikkunan ja maija jatkoi pitkin valtatietä.
Kävelin Howardin luokse ja sain tietää, että joku pariskunta oli pysähtynyt automme luo ja tarjonnut, että ottaa Hannun mukaan hakemaan vettä jäähdyttimeen. Varma on aina varmaa, joten Hannu oli lähtenyt.
Howardkin oli nähnyt murtomiehet ja ihmetellyt hieman niiden outoa käyttäytymistä, kun oli lähestynyt ja yrittänyt tervehtiä ystävällisesti, mutta oli sitten muistanut olevansa Suomessa.
Howard oli myös tavannut ensimmäiset poliisit, joten ehkä ne toiset poliisit todellakin jo tiesivät, kuka hän oli...
Menimme autolle ja aloimme täyttää jäähdytintä, kun siihen tulivat molemmat poliisiautot, tukeva juopunut mies toisen kyydissä. Kaikki seisoskelivat siinä valtatiellä katselemassa kun yritin saada vettä myös jäähdyttimen sisään.
Juuri kun sain konepellin kiinni, niin Hämeenkyrön suunnasta tuli henkilöauto, joka kääntyi ja pysähtyi ja kun ovet avautuivat, niin Hannu tuli sieltä ulos.
Näin heti poliisien epäilevän katseen, joten sanoin nopeasti: - Se kuuluu meille, ja kun tukeva juopunut mies yhtä nopeasti vahvisti sen, niin laitoin Hannun ja Howardin autoon, annoin ämpärin tukevalle miehelle ja kiitin ja niin me olimme taas puolen tunnin pysähdyksen jälkeen matkalla kohti Hämeenkyröä aamuauringon paistaessa kesäaamun vihreydessä.
Lähetä kommentti