27. elokuuta 2008

Miten aurinko voi paistaa Kolumbiasta Suomeen?

En oikeastaan ole mikään "tartu tilaisuuteen" tai "ota riskejä" -ihminen, mutta koska edelleenkin "asioilla on tapana järjestyä" ja "voit ottaa vastuun vain tekemisistäsi, et tekojesi hedelmistä" (Kuka tietää käännösmukautussitaatin lähteen?), niin suurin piirtein samahan siitä seuraa. Sitä tulee tehneeksi asioita, jotka vaikuttavat hyviltä, vaikka kukaan ei voikaan taata onnistumista etukäteen.

Samat ideat ovat tietysti olleet mukana, kun lähdimme adoptoimaan itsellemme lapsia. Ei adoptiossa tai varsinkaan kansainvälisessä adoptiossa ole varmuutta monestakaan asiasta. Kun sen tajuaa, niin ehkä on helpompi suhtautua rauhallisesti kaikenlaisiin muutoksiin ja käänteisiin. Itse asiassa näyttää olevan aika tavallista kokea adoptioprosessin eri vaiheissa pessimistisiä "me ei varmaan saada lupaa", "me ei varmaan kelvata millekään kontaktille", "adoptiot loppuu varmaan ennen kuin me saadaan lapsi" jne. -ajatuksia, mutta ei niistä kannata välittää eikä ainakaan tilapäisten tunteiden perusteella tehdä hätäisiä päätöksiä. Adoptio on pitkä prosessi ja vaatii joustavuutta myös omien tunteiden ja tuntemusten suhteen.

Lopultahan varmuutta ei tässä elämässä ole oikeastaan missään: Aina voi tapahtua kaikenlaista eivätkä edes lapset lopulta ehkä osoittaudu sellaisiksi persooniksi, kuin mitä toivekuvamme ovat siihen asti olleet - olivat lapset sitten adoptoituja tai itse aikaansaatuja. Riski silti kannattaa ottaa ja onneksi lapset yleensä ovat aivan mahtavia, kuten meidän lapsemme, ne lapset, jotka eilen olivat meillä kylässä ja siis ylipäänsä kaikki lapset.

Tuo kuvan peili on varsin suora ja säteilevä esimerkki kannattavasta riskinotosta. Kun viisi vuotta sitten olimme muutaman viikon Kolumbian pääkaupungissa Bogotássa, niin kävimme kai kaksikin kertaa paikallisessa "käsityötaidekauppa" Makússa. Jälkimmäinen kerta oli vähän ennen itse asiassa hieman yllättävänkin nopeasti eteen tullutta kotimatkaa. Silloin tiesimme, mitä kaupasta löytää, mutta tuli siellä sitten eteen jotain uuttakin.

Jossain yläkertaan vievien rappusten kohdalla roikkui tuo peili. Sen sakarat on tehty puusta ja jokaiseen on liimattu kapeita pelinsuikaleita. Suhteellisen herkkä särkymään siis, emmekä aikoneet saada sitä minään superrahtina Suomeen saakka. Maailmantilanne huomioonottaen peilin hinta ei tietenkään ollut mikään suuri vaan luultavasti ns. "naurettava". (Hintalappu saattaa vieläkin olla peilin takana, kuten juuri huomasin, että Makústa ostettu poncho maksoi 65 800 pesoa eli n. 22 €, mutta en nyt mene nostamaan peiliä pois tuolta seinältä.)

Jos siis peili menisi rikki matkan aikana, se olisi tosi ikävää, mutta ei mikään rahallinen menetys. Makún henkilökunta ymmärsi tilanteen ja asenteemme ja pakkasi peilin pahviin ja paperisilppuun. Koostaan (peili 80 cm sakaran kärjestä kärkeen ja pahvit siihen päälle eli helposti metri x metri x 15 cm) huolimatta se oli ihan kohtuullinen kuljettaa, kevyt, ja lentokentällä liimasimme siihen sarkyvää-tarroja, mutta muuten laitoimme sen normaalien matkatavaroiden mukana ruumaan - eivät he sitä toki hihnalle laittaneet...

Peili siis tuli hienosti Pariisiin, Helsinkiin, Pispalaan ja vielä viimeisessä muutossakin se säilyi ehjänä. Nyt se roikkuu tuolla rappukäytävän seinällä, ei aivan täydellisessä paikassa, mutta keväisin ja syksyisin, kun aurinko paistaa sopivan pitkään ja alhaalta, niin ilta-aurinko osuu ikkunasta peiliin ja heijastuu vastapäiselle seinälle. Kannatti yrittää.

Lähetä kommentti