Perinteistä kiinalaista uusavuttomuutta

Vaikka hienoa uudissanaa uusavuttomuus onkin toistettu ihan kyllästymiseen asti, niin onhan niissä opetustarinoissa toisinaan viihdyttäväkin puolensa. Toki toisten vahingoille tai tyhmyydelle nauraminen niitä suurimpia iloja maailmassa.

Termiä kohtaan on esitetty kritiikkiäkin, mutta oikeastaan aika vähän. Eniten minuakin on ärsyttänyt se, että on väitetty tuollaisen avuttomuuden olevan jotenkin uutta eli vain nykyisten pullamössösukupolvien ominaisuus. Kaikki, jotka haluavat liittyä rintamaan avuttomuuden myöhäissyntyisyysväitteitä vastaan, voivat nyt vedota kiinalaiseen Laban-juhlaan. Tytön kirjassa (Legends of Ten Chinese Traditional Festivals, Dolphin Books, 1997) se kerrotaan seuraavaan tapaan:

"Kauan, kauan sitten eli neljä ihmistä yhdessä: Vanha pariskunta ja nuori aviopari elivät onnellisina yhdessä. Vanha pari teki kaikki kotityöt eikä antanut nuorten tehdä mitään, etteivät nämä vain väsyisi.

Nuoripari eli helppoa elämää ja kaikki annettiin heille valmiina. He eivät itse osanneet tehdä mitään.

Sitten vanha pariskunta kuoli. Syötyään kaiken ruuan, mitä oli talossa, nuori pariskunta myi talonsa ja jäi asumaan puoliksi rikkoontuneeseen olkimajaan.

Tuli talvi ja pariskunta kärsi vilusta ja nälästä. Kahdennentoista kuun kahdeksantena päivänä he eivät kestäneet enää nälkäänsä ja kaivoivat majan lattialta joitakin riisinjyviä ja keittivät niistä velliä. Tuuli puhalsi heidän majansa kumoon ja he kuolivat sen alle.

Ihmiset saivat tietää tapahtuneesta ja siitä lähtien ovat vanhemmat keittäneet velliä monesta eri viljasta ja kertoneet lapsilleen tarinaa tuon laiskan pariskunnan surullisesta kohtalosta."

Tuonkin tarinan oli siis tarkoitus olla opettavainen, mutta ainakaan siinä ei väitetty sen olevan jotain uutta ja ihmeellistä. Samoin kävi aika selväksi, mistä se avuttomuus syntyi...