Pikkukiviä

"Voiks sä olla? Vaikka perjantaina." Mitä nuorison eksistentiaalisen epävarmuuden varmistelua tämä nyt on? Kun esikoisemme meni tarhaan viisivuotiaana, niin hänen kieleensä tuli myös ilmaisu "voiks sä olla mun kaa?". Aina nipottavina ja ärsyttävinä vanhempina selitimme hänelle tuonkin ilmaisun auki ja siis kerroimme, että "kaa" on Oikeasti "kanssa" ja ne lapset tarkoittavat leikkimistä. Samalla kerroimme eksklusiivisten (päivä)suhteiden iloista ja haitoista ja olimme myohemmin iloisia kuullessamme, että lapsemme usein kysyy moniltakin lapsilta, että "voiks sä olla mun kaa". Siinäkin liika on kuitenkin liikaa... No, viime talvena tuo meidän kolmasluokkalainen saattoi kertoa akuutista tilanteesta tai päivän tapahtumista, joissa joku olisi kysynyt "voiks sä/se olla?". Jaha, kertomuksesta siis puuttuu se "mun kaa", lisääpä se nyt siihen, me opastimme. Vaan turhaa, ah niin turhaa tämä viisastelu on, sillä kun vi...

Aamulehden mielipidesivulla nimimerkki Ällistynyt tekstasi eilen näin: Näkövammainen Koskikeskuksen edessä torstaina: keppi nippuun ja takataskuun, polkupyörä telineestä ja liikenteeseen! Niinpä, erikoiselta se kuulostaa, mutta vaikea mennä sanomaan mitään. Voihan se kuitenkin joka tapauksessa olla, ihan näin vain maallikkona ajatellen, että on helpompi ajaa polkupyörällä keppi takataskussa kuin eteen sojottaen? (Tämä aihepiiri palasi mieleen, kun mietin, että pitäisikö tuon meidän nuorimmaisen antaa enemmän leikkiä sillä kepillään, koska sen käytön harjoitteleminen on kuitenkin hyvästä. Kukaan normaaliälyinen ulkopuolinen ei tuosta vaan tai edes pitkään tarkkailemalla huomaa, että tällä kuusivuotiaalla on paha näkövamma, joten kepin käyttäminen myös viestii ulkopuoliselle, että esim. kommunikaatio ei aina onnistu käsimerkein tai ilmein. Toisaalta kalliolla juokseva, valkoista keppiä käyttävä lapsi on taas yksi ristiriitaisten viestien lähettäjä, mutta minkäs sille voi...)