Adoptioperheiden välisestä ystävyydestä

Adoptioperheillä on paljon yhteistä ja yhdistävää. Adotpioon liittyy niin paljon peruskysymyksiä, ettei niitä kukaan normaali adoptioprosessia läpikäymätön ihminen kelaa samalla tavalla läpi. Tämä ei tarkoita, että olisimme jotenkin erinomaisen hyviä ihmisiä, mutta valikoituneita ja tietyllä tavalla koulittuja kyllä olemme.

Valikoituja olemme ensinnäkin vapaaehtoisesti siten, ettei adoptio tule edes mieleen kaikille ihmisille. Toiseksi kaikki sitä ajatelleet eivät suinkaan toteuta ajatusta. Sitten tulevat ulkoiset rajoitukset ja on tietysti hyvä, jos adoptiota ajattelevat ihmiset pystyvät itse luopumaan ajatuksesta, ettei rajoituksen tarvitse tulla viranomaisten taholta.

Mutta ulkoiset vaatimukset valikoivat meitä. Periaatteessa kuka tahansa pystyy adoptiovanhemmaksi eli ei tarvitse olla erityisen rikas tai koulutettu, mutta kyllä, asuminen pitää pystyä rahoittamaan itse eli tuloja pitää olla ja adoptiolapsia luovuttavien maiden taholta on myös omaisuusvaatimuksia.

Nyt kahdeksan vuotta adoptioperheitä tavanneena voin rehellisesti sanoa, että adoptiovanhemmat ovat fiksuja! :-) Enkä nyt tarkoita vain itseäni tai vaimoani, vaan tapaamisissa, valmennuskursseilla, henkilökohtaisissa yhteyksissä ja blogeissa ihmiset tuovat esille merkittäviä asioita ja pystyvät kommunikoimaan toisten ihmisten kanssa - joskus minunkin kanssani!

Tämä on mielestäni erittäin positiivista, sillä tämä liittyy myös lapsiimme. Jos me vanhemmat jaksamme pitää yhteyttä ja tavata ja saamme lapsemme tapaamaan toisiaan, niin se erittäin monen aikuiseksi kasvaneen adoptoidun kokemuksien mukaan voi olla erittäin merkittävää itse adoptoidulle.

Mehän toki olemme myös erilaisia ihmisinä ja perheinä, eikä aina kaikkien persoonallisuudet sovi yhteen toisten kanssa, mutta toisaalta olemme erittäin suvaitsevaisia, joten ehkä meistä itse kukin pystyy ylläpitämään suhteita ainakin siihen asti kunnes lapsemme ovat niitä aikuisia ja kertovat kokemuksiaan muille. :-)

Toki adoptioprosessiin ja vanhemmuuteen sisältyy myös kipua ja turhautumista, mutta se on elämää. Välillä tuodaan esille jopa sellaista turhaa, perinteistä "kärsimys jalostaa" tai "Siperia opettaa" -ajatusta eli että koska vanhemmuus vaatii kärsivällisyyttä ja me saamme lapsemme lahjaksi muilta ihmisiltä, niin meille pitää opettaa kärsivällisyyttä, kiitollisuutta ja nöyryyttä esimerkiksi venyttämällä adoptioprosessin kestoa. Se on aivan väärin ja kuten Hesari taas toissapäivänä kertoi (olen aiemminkin hämmästellyt tätä adoptiouutisointia), niin tällä hetkellä sekä prosessit kotimaassa hidastelevat monessa eri kohtaa että kontaktimaista lapsia tulee hitaammin. Toivottavasti kaikki taas muuttuu - kuten se on tässä kahdeksankin vuoden aikana tehnyt jo monta kertaa.

Asiat ovat mielestäni meille kaikille yhteisiä, koskevat ne sitten adoptioprosessia eli lasten saannin hankaloittamista tai helpottamista tai lasten elämää ja asemaa täällä Suomessa. Yhteyttä kannattaa pitää, yhdistykseen kannattaa liittyä (http://www.adoptioperheet.fi/), tapaamisissa kannattaa käydä (niitä löytää Adoptioperheiden ja Interpedian sivuilta), poliitikkoihinkin kannattaa pitää suhteita yllä ja intternettiin kannattaa kirjoittaa.