27. elokuuta 2008

Miten aurinko voi paistaa Kolumbiasta Suomeen?

En oikeastaan ole mikään "tartu tilaisuuteen" tai "ota riskejä" -ihminen, mutta koska edelleenkin "asioilla on tapana järjestyä" ja "voit ottaa vastuun vain tekemisistäsi, et tekojesi hedelmistä" (Kuka tietää käännösmukautussitaatin lähteen?), niin suurin piirtein samahan siitä seuraa. Sitä tulee tehneeksi asioita, jotka vaikuttavat hyviltä, vaikka kukaan ei voikaan taata onnistumista etukäteen.

Samat ideat ovat tietysti olleet mukana, kun lähdimme adoptoimaan itsellemme lapsia. Ei adoptiossa tai varsinkaan kansainvälisessä adoptiossa ole varmuutta monestakaan asiasta. Kun sen tajuaa, niin ehkä on helpompi suhtautua rauhallisesti kaikenlaisiin muutoksiin ja käänteisiin. Itse asiassa näyttää olevan aika tavallista kokea adoptioprosessin eri vaiheissa pessimistisiä "me ei varmaan saada lupaa", "me ei varmaan kelvata millekään kontaktille", "adoptiot loppuu varmaan ennen kuin me saadaan lapsi" jne. -ajatuksia, mutta ei niistä kannata välittää eikä ainakaan tilapäisten tunteiden perusteella tehdä hätäisiä päätöksiä. Adoptio on pitkä prosessi ja vaatii joustavuutta myös omien tunteiden ja tuntemusten suhteen.

Lopultahan varmuutta ei tässä elämässä ole oikeastaan missään: Aina voi tapahtua kaikenlaista eivätkä edes lapset lopulta ehkä osoittaudu sellaisiksi persooniksi, kuin mitä toivekuvamme ovat siihen asti olleet - olivat lapset sitten adoptoituja tai itse aikaansaatuja. Riski silti kannattaa ottaa ja onneksi lapset yleensä ovat aivan mahtavia, kuten meidän lapsemme, ne lapset, jotka eilen olivat meillä kylässä ja siis ylipäänsä kaikki lapset.

Tuo kuvan peili on varsin suora ja säteilevä esimerkki kannattavasta riskinotosta. Kun viisi vuotta sitten olimme muutaman viikon Kolumbian pääkaupungissa Bogotássa, niin kävimme kai kaksikin kertaa paikallisessa "käsityötaidekauppa" Makússa. Jälkimmäinen kerta oli vähän ennen itse asiassa hieman yllättävänkin nopeasti eteen tullutta kotimatkaa. Silloin tiesimme, mitä kaupasta löytää, mutta tuli siellä sitten eteen jotain uuttakin.

Jossain yläkertaan vievien rappusten kohdalla roikkui tuo peili. Sen sakarat on tehty puusta ja jokaiseen on liimattu kapeita pelinsuikaleita. Suhteellisen herkkä särkymään siis, emmekä aikoneet saada sitä minään superrahtina Suomeen saakka. Maailmantilanne huomioonottaen peilin hinta ei tietenkään ollut mikään suuri vaan luultavasti ns. "naurettava". (Hintalappu saattaa vieläkin olla peilin takana, kuten juuri huomasin, että Makústa ostettu poncho maksoi 65 800 pesoa eli n. 22 €, mutta en nyt mene nostamaan peiliä pois tuolta seinältä.)

Jos siis peili menisi rikki matkan aikana, se olisi tosi ikävää, mutta ei mikään rahallinen menetys. Makún henkilökunta ymmärsi tilanteen ja asenteemme ja pakkasi peilin pahviin ja paperisilppuun. Koostaan (peili 80 cm sakaran kärjestä kärkeen ja pahvit siihen päälle eli helposti metri x metri x 15 cm) huolimatta se oli ihan kohtuullinen kuljettaa, kevyt, ja lentokentällä liimasimme siihen sarkyvää-tarroja, mutta muuten laitoimme sen normaalien matkatavaroiden mukana ruumaan - eivät he sitä toki hihnalle laittaneet...

Peili siis tuli hienosti Pariisiin, Helsinkiin, Pispalaan ja vielä viimeisessä muutossakin se säilyi ehjänä. Nyt se roikkuu tuolla rappukäytävän seinällä, ei aivan täydellisessä paikassa, mutta keväisin ja syksyisin, kun aurinko paistaa sopivan pitkään ja alhaalta, niin ilta-aurinko osuu ikkunasta peiliin ja heijastuu vastapäiselle seinälle. Kannatti yrittää.

25. elokuuta 2008

Haluaisitko miesten alusvaatteita?

Nyt se alkoi. Vaimo jo sanoikin, että hänelle oli soitettu ja yritetty myydä jotain (hmmm... Leena ei kyllä mitään maininnut miesten alusvaatteista) ja soittaja oli sanonut, että "jos sinulla on ollut puhelinnumerossasi suoramarkkinointikielto, niin se on ollut määräaikainen ja ehkä päättynyt".

Niinpä tiesinkin, kun sain soiton 014-alkuisesta puhelinnumerosta, että suoramarkkinointiahan se. Tyttö oli ystävällinen, sanoi etunimensä ja firman nimen ja alkoi heti kertoa, että on myymässä miesten alusvaatteita (ei esimerkiksi alkanut keskustella säästä tai siitä, minkälaisia alusvaatteita nyt käytän!).

Kun katson netistä, niin siellähän se lukee: "Palvelu on voimassa 3 vuotta ilmoittautumisesta. Jos kuluttaja haluaa vielä 3 vuoden jälkeen jatkaa palvelua, on suositeltavaa, että hän soittaa palveluun rajoituksen päättymisen jälkeen tai 1-3 kuukautta ennen palvelun päättymistä."

Kysyn vaan miksi - vaikka vaimo vastasikin, että tämähän on niiden myyjien systeemi ja vaikka perustavatkin sen lakiin, niin laittavat itselleen siihen uuden mahdollisuuden tavoittaa asiakkaita - ja kerätä ilmoitusmaksuja.

Kysymisen jälkeen siis soitan palvelunumeroon 0600 13404, ma-pe klo 8.30-18 (puhelun hinta 0,39 €/min +pvm).

24. elokuuta 2008

Yksi tilanne johtaa toiseen

Perjantaina oli tiiviin alkuviikon jälkeen sekalainen päivä. Esimies tuli Tampereelle kehityskeskustelua varten ja ajattelin, että aamulla ehdin tehdä pari pikkujuttua, mutta se tunti meni tietenkin koneiden käynnistelyyn ja uudelleenkäynnistelyyn ja ...

Rupattelu oli taas ihan kiva - vaikka unohdinkin pari vakiteemaa viime vuosilta. Sitten pääsin koneelleni ja bootin jälkeen oikein verkkoonkin. Oli ollut puhetta yhteisestä lounaasta, mutta mulla oli varattuna lapsen kuljetusta nepsy-kuntoutukseen.

Noin klo 12.10 muut kuuluivat olevan valmiita lähtemään, joten kävin kysymässä, mihin he ovat menossa ja tarjosin, että voin heittää autollani - riippuen vähän mihin. Esiin nousi Keskustorin laidalla oleva Astor (jonka nettisivulla näyttää lukevan, että se on "Tampereen ensimmäinen eurooppalainen ravintola" - huh huh), joten sinne sitten. Matkalla sanoin, että pystyn ehkä hakemaan heidät takaisinkin, mutta taksikin on olemassa - 13.30 pitäisi olla takaisin toimistolla.

Pudotin neljä työkaveria Hallituskadun ja Aleksis Kiven kadun kulmaan ja menin Liisanpuiston koululle. Olin ajoissa ja tyttö löytyi pihalta leikkimästä - kerhoaika oli nääs jo alkanut.

Jos käytät linkkiä - kuva on pohjoisesta käsin Siitä vaan suoraan autoon ja takaisin puoliväliin eli Tampereen ehkä rumimpaan näkyvällä paikalla olevaan rakennukseen rautatieaseman ja Tullikamarin välissä. Olimme edelleenkin ajoissa ja kun kello näytti noin 12.40, niin soitin työkavereille, että tilaavat vielä minulle vuohenjuustosalaatin ilman sipulia, niin tulen syömään sen noin vartin päästä.

Kieppasin Hämeenkadulta Keskustorille ja pysäköin Värjärinkujalle, maksoin pysäköintimaksun ja kipaisin Astoriin. Siellä oli ruuat jo syöty, mutta kahvia odotettiin, joten en kauheasti viivästyttänyt heidän ruokailuaan.

Pian salaatti tuli ja punasipulirenkaita oli aika runsaasti. Neljä henkeä pöydässä tiesi, että salaatti oli tilattu ilman sipulia, ei tuplasipulilla, ja tarjoilija ehdotti uuden annoksen tekemistä ja sipulien poistamista keittiössä, mutta sanoin ettei nyt ehdi ja että poimin ne itse pois sieltä. Seuraavalla kerralla sitten toisin, kiitos.

Olin syönyt salaattini suurin piirtein samaan aikaan kuin muut olivat juoneet kahvinsa eli noin 13.10 poistuimme ravintolasta. Sanoin, että vein autoni tuonne Värjärinkujalle, ja se pitää joka tapauksessa kääntää (pois koskeen päättyvästä umpikujasta), joten he voisivat kävellä rauhallisesti sinne, vaikka minä menenkin nopeammin.

Tilanne ei näyttänyt hyvältä. Värjärinkujan alussa näytti olevan jonkinlainen kylmäkuljetuskuorma-auto purkamassa lastiaan. No, ei kai kukaan voi sulkea katua pitkäksi aikaa, joten menin autoon ja onnistuin kuin onnistuinkin kääntämään sen pois kuorma-auton vierestä ja noka ylämäkeen. (Kun olin saanut pujotettua nokan Tempon talon puoleiseen porttikonkiin, meinasin peruutellessani jäädä liian ahtaaseen väliin takana olleen Volvon ja edessä olevan kuorma-auton väliin....)

Työkavereita ei näkynyt, eivätkä he voineet nähdä minua, joten klo 13.17 soitin heille ja sanoin, että olen täällä kuorma-auton takana piilossa ja jumissa, joten tulkaa tänne jo autoon istumaan, eiköhän tämä tästä kohta selviä

Ei ihan heti selvinnyt. Tempon talon porttikongista alkoi näkyä auton perää. Joku oli lähdössä sieltä ja kuljettajalla oli sen verran hauista, että nousi lopulta ylös, meni huutelemaan sinne, missä kuorma-auton kuljettaja loogisesti päätellen voisi olla ja palasikin pian. Sitten tuli ammattikuljettaja, sulki autonsa peräluukut ja siirsi autonsa sivuun! Jalkakäytävälle, mutta siitä pääsi autolla ohi!

Sillä välin pomoni oli hoitanut jo pari puhelua ja oli seuraavan kimpussa, kun pääsimme Hämeenkadulle. Kukaan ei kysynyt mitään, kun en tuntunut kääntyvän lainkaan toimistolle päin ja lopulta sanoin, että pitää hakea se tyttö kyytiin, kun sen kuntoutus päättyy nyt.

Rippikello on kuvassa vain koon ymmärtämistä varten Tein yhden laittoman käännöksen vasemmalle keltaisten viivojen yli Itsenäisyydenkadulta Murtokadulle (sen ruman talon kohdalla siis), vastasin peukkua näyttävän jalakulkijan peukkuun peukulla ja tyttö olikin valmis ihan heti kun pääsin nepsyn ovelle. Kerroin, että mulla on työkavereita kyydissä, ja kysyin, pystyykö tyttö istumaan sylissä hetken. Joo, mutta kun pääsimme autolle ja avasin takaoven, totesin, ettei sinne kannata yrittää ängetä lasta. Onneksi meillä on kuitenkin nykyään kaksi lisäpaikkaa takana - juuri näitä tilanteita varten - joten avasin peräluukun, nostin maton, avasin luukun, nostin istuimen pystyyn, tyttö sisään, turvavyö kiinnittimeen, vyö kiinni ja menoksi.

Pomo oli soittanut olevansa hieman myöhässä klo 13.30:stä, ja jätinkin heidät sinne yliopiston taakse, enkä nyt tällä kertaa mainostanut hienoa sientä siinä rinteessä. Vein tytön koululle jatkamaan iltapäiväkerhoa suoraan välipalalle, palasin toimistolle ja sain vielä jotain tehdyksikin perjantain aikana!

17. elokuuta 2008

Vegfest. Tähän tultu.

Kuulin ekan kerran kasvissyönnistä varmaan joskus 70-luvun lopussa. "Naapurin Kaija on alkanut kasvissyöjäksi." "Tä?" No, vuosia sen jälkeen olin vuoden sivarissa, kävin Hare Krishna -paikassa sunnuntaisin, luin Urheilu ja jooga -nimisen kirjan ja aloin kokeilla. Sivarivuoden aikana lopetin lihansyönnin kokonaan. Seuraavana talvena söin kalaa - enkä muuten ollut allerginen sille, kuten edellisinä 10 vuotena. Sitten aloin taas syödä lihaa, kunnes muutin yhteen tyttöystävän kanssa. Siitä on kohta 22 vuotta.

Samoihin aikoihin törmäsin Ananda Margan joogaopettajaan. Dada Atmacetananda on aktiivinen persoona - Tampereella ollessaan hän järjesti kasvislounaita. Se oli hauskaa ja opettavaista. 80-lopulla vegeily ei ollut mikään kovin suuri liike Tampereella, mutta kyllä siellä parhaimmillaan kymmeniä ihmisiä oli.

Nyt meillä on Vegfest! Pitäis kyllä poiketa!