15. elokuuta 2004

Nootteja ankkalammelta

Ruotsin kielen nykyisestä asemasta puhuttaessa käy hyvin usein niin kuin Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen Postia-palstalla on taas nähty. Kun Raido Helemäe (Postia, KL 6/04) oman kokemuksensa ja tietojensa perusteella ihmetteli yhden vähemmistökielen nostamista virallisen kielen asemaan, niin Jutta Zilliacus (Postia, KL 7/04) haukkui hänet ”historian taustaa täysin tuntemattomana Suomeen rantautuneeksi”, kertoi kauniita asioita suomenruotsalaisista sekä ruotsin kielestä ja kehotti anteeksiantoon.

Asialliset näkemykset ja kysymykset yritetään voittaa mustamaalaamisella ja ihmeellisellä hymistelyllä. Valitettavasti poliittisen päätöksenteon tasolla nuo ovat riittäviä argumentteja olla selvittämättä kieliasioita rationaalisesti ja ruotsin omituinen asema jatkuu.

Ei Helemäe ollut kaunainen ruotsin kieltä tai sen puhujia kohtaan. Hänen historiantuntemustaan voi tietysti arvostella, sillä totta kai ruotsin asema Suomessa johtuu historiasta: Ruotsin kuningaskunta valloitti suomenkielisten ilmeisesti lappalaisilta ryöstämän maan ja hallitsi tätä satojen vuosien ajan. Se sata vuotta, jonka Suomi oli osa keisarillista Venäjää, ei hävittänyt ruotsinkielisten poliittista ja taloudellista valta-asemaa, jonka edelleenkin voimme havaita jokapäiväisissä uutisissamme.

Enkä minä ole kaunainen ”yläluokkaa” tai poliittisen vallan käyttäjiä kohtaan, kun tarkastelen omaa suomalaista yhteiskuntaani. Suomessa on useita kielivähemmistöjä ja ruotsinkieliset ovat niistä vain yksi, vaikka perustuslakiin onkin nyt saatu maininta ruotsin ”tasavertaisuudesta” virallisena kielenä.

Olisi ihan kiva, jos ruotsinkieliset olisivat iloinen ankkalampi, joka suvaitsee kaiken, on kiltti kaikille eikä puhu pahaa kenestäkään. Valitettavasti niin ei tietenkään ole. Negatiivisuutta ja kritiikkiä ei yleensä haluta osoittaa, vaan se peitetään kohteliaisuuteen tai jätetään ruotsin kielen mukana omiin piireihin. Zilliacus kuitenkin antoi selvällä suomella esimerkin, miten tyhmästi mielipiteitä teilataan. Sivistynyt suhtautuminen ja aurinkoinen sää ovat siis vain pintaa, ja asiakysymysten tullessa eteen aletaan puhua huolestuneena vähemmistön oikeuksista ja kiristetään suurelta yleisöltä piilossa olevia ruuveja, joilla saavutetut edut pidetään muiden ulottumattomissa.

Minun sukuni on ruotsinkielisistä sukunimistään huolimatta asunut enimmäkseen yksikielisessä Hämeessä ja Satakunnassa ja tarinat kieliryhmien kohtaamisista ovat vähissä. Mutta kyllä sellainenkin löytyy. Isäni kasvoi 1930-luvulla tehdasyhteisössä, jossa oli kaikkien yhteiskuntaluokkien edustajia kartanonomistajista työttömiin punaisten leskiin. Niinpä olen kuullut tapauksesta, jossa isäni oli kävellyt pitkin tietä, kun tehtaanomistajan tai ulkomailta tulleen ammattimiehen poika huusi hänelle hienon talon aidatusta pihasta huonolla suomenkielellään: ”Sinä tyhmä suomi-poika, sinä pitkäkaulainen sirahvi!”

Kaikki tarinat eivät ole kaunaisia, vaikka ne kertovatkin ikävistä asioista.